Nälkätalvi 1941/42 poliittisine uhkineen

Seppo Jyrkinen, 06.01.2015 (alk. 17.08.2014)

Syksyllä 1941 Suomi joutui puristuksiin ruuan ja Saksan väliin. Omilta pelloilta saatiin ainoastaan puolet siitä, mitä rauhan aikana oli kulutettu. Suomi oli tilanteessa, jossa ilman Saksan elintarviketoimituksia maata olisi kohdannut suurimittainen nälänhätä.

Saksa puolestaan alkoi painostaa Suomea jatkamaan hyökkäystä Leningradia kohti, minkä Suomen valtiojohto torjui. Kun Berliinistä lähetetyt kirjeet ja viljantoimitusten katkaisukaan eivät tehonneet, Hitler lähetti lopulta "oikean kätensä", kenraali Alfred Jodlin suomalaisia taivuttelemaan.

Lopputulos kuitenkin oli, että suomalaiset eivät suostuneet etenemään kohti Leningradia, mutta silti Saksa toimitti Suomelle satoja miljoonia kiloja viljaa. Nälkäkuolemat jäivät rajallisiksi.

Sota oli Suomelle vaikeaa aikaa paitsi rintamilla, myös ruokapöydässä. Vaikka Suomi miellettiinkin ennen sotia maatalousyhteiskunnaksi, niin silti osa elintarvikkeista tuotiin ulkomailta. Hyvät satovuodet 1930-luvun lopulla kääntyvät nopeasti puutteeksi toisen maailmansodan sytyttyä.

Vähävaraisten ravintotilanne oli ollut heikko jo ennen sotia[1], ja asia kärjistyi välirauhan aikana, jolloin huomattava osa väestöstä kärsi ravinnon puutteesta[2]. Vuoden 1941 sato oli katastrofi, joka johti äärimmäisiin ongelmiin sekä kansainvälisen politiikan - Leningradin - että ruuansaannin suhteen.

Suomalaisen ruokapöydän energiasisällöstä 1930-luvulla puolet tuli suoraan peltoviljelystä, reilu kolmannes kiersi eläinkunnan kautta, ja kymmenesosa saatiin sokerista. Elintarvikehuollon ongelmat alkoivat jo vuoden 1939 lopulla ja niiden seurauksena aloitettiin säännöstely, tuontitavaroihin kuuluneet sokeri ja kahvi ensimmäisinä. Tilanne vaikeutui merkittävästi talvisodan jälkeen peltopinta-alan pienenemisen ja lannoiteostojen romahtamisen seurauksena.

Suomen elintarviketuotannon omavaraisuus

Maatalous oli raskasta työtä ja 70% työikäisistä miehistä kutsuttiin aseisiin

Ruisviljan tuotannossa paras vuosi oli 1938, jolloin sato kattoi lähes koko tarpeen, ja vehnäsato oli vain viidenneksen vajaa. Perunan tuotannossa Suomi oli 1930 luvun lopulla omavarainen. Elintarvikkeiden, lannoitteiden ja rehujen tuonti painoivat todellisen omavaraisuuden lähelle 80%.

Talvisodan jälkeen tilanne vaikeutui. Alueluovutusten seurauksena maataloustuotanto pienentyi 13%[3] eli hieman enemmän kuin peltopinta-ala. Valuutan puute puolestaan romahdutti lannoitteiden ja rehujen ostot ulkomailta, joten omavaraisuus välirauhan aikana oli 70%[4] tietämissä, todennäköisesti hieman sen alle.

Elintarviketuotannon ongelmalliset erät 1940Osuus kulutuk­sesta
- tuonnin osuus kulutuksesta ennen sotia[5]17%
- alueluovutusten vaikutus tuotantoon (13%)11%
- tuontirehujen puutteen vaikutus eläintuotantoon?
Epävarma osuus tarpeesta oli vähintään28%
Yllä esitetty on vähimmäismäärä, sillä se pohjautuu keskimääräistä parempiin satoihin. Satojen huomattavatkin vaihtelut ovat normaaleja,[6] mikä rauhan aikana korvattiin tuontia lisäämällä.

Valtiojohto joutui keväästä 1940 lähtien pohtimaan, mistä saada reilu neljännes suomalaisten tarvittavasta ruuasta.

Ruotsilla oli ollut elintarvikkeiden vientiä 1930-luvulla, mutta Saksan miehitettyä Norjan, myös Ruotsin meriyhteydet olivat katkenneet. Ruotsi kieltäytyi systemaattisesti myymästä elintarvikkeita Suomeen syksystä 1940 alkaen[7], liki vuoden päivät ennen jatkosodan syttymistä ja brittien merisaarron alkua.

Erittäin suuren uhan Suomelle asetti kansainvälinen politiikka, sillä suurvallat Saksa, Iso-Britannia ja Neuvostoliitto, pystyivät kukin katkaisemaan elintarvikkeiden merikuljetukset Petsamoon. Suomalaisia aluksia oli upotettu valtamerillä (kahdeksan laivaa jo ennen talvisodan syttymistä) ja britit alkoivat kontrolloida ja sittemmin myös rajoittaa Suomen laivaliikennettä. Voimakas riippuvuus suurvaltojen myötämielisyydestä tarkoitti vääjäämättä poliittiselle painostukselle altistumista.

Suomen päättäjät joutuivat tasapainoilemaan kansan nälkiintymisen ja poliittisen myöntyvyyden välillä.

Elintarvikkeiden tuotanto ja tarve

Jo kesän 1940 leipäviljasato oli ollut huono (23%[8] alle keskiarvon), mutta jatkosodan ensimmäinen satokausi 1941/42[9] oli katastrofi. Lisäongelmia aiheutti kuumaa kesää seurannut poikkeuksellisen kylmä talvi, jolloin Itämeri jäätyi eteläosiaan myöten. Kaikkein kriittisimpänä ajankohtana kevättalvella, kun varastot alkoivat tyhjetä, elintarvikkeiden tuonti katkesi joksikin aikaa.

Elintarvikeongelma oli jatkuvasti läsnä myös maan hallituksessa. Vuoden 1942 iltakouluista on säilynyt 16 pöytäkirjaa[9b], joista kahdeksassa käsiteltiin elintarviketilannetta. Vuonna 1943 asia tuli esille 22 kertaa, kun pöytäkirjoja on 34.

Kasvikunnan tuotteet - vilja ja peruna

Vuonna 1941 Suomen pelloilta korjattiin katovuoden sato. Tärkeimpiä elintarvikkeita eli vehnää, ruista ja ohraa sekä perunaa, saatiin puolet tarpeesta.

Leipäviljojen osuus energiantarpeesta oli 43% ja perunan osuus 7%.

Elin­tarvikeTarve[10]Omien peltojen tuo­tanto[11]Oma tuotanto tarpee­seen nähden
kg / henkilökg / henkilö%
Leipä­viljat19810352%
Peruna32714043%

Eläinkunnan tuotteet - maito

Yli miljoonan lehmän maidot lypsettiin käsin

Vuonna 1941 eläinrehujen sadot romahtivat samalla tavoin kuin ihmisravinnonkin sadot. Heinä- ja juuressato jäivät puoleen normaalista ja lisäksi osa eläinrehuista käytettiin ihmisravinnoksi.[12]

Toteutunut maidon tuotanto:

Maidon tuotanto[13] 1942 oli 58% rauhan aikaisesta, mikä alensi myös voin tuotantoa; 1kg voita edellyttää n 22kg maitoa. Myös lihan tuotanto väheni pienentyneen eläinmäärän ja heikentyneen ruokinnan seurauksena mikä heikensi valkuaisen saantia.[14] Tähän vaikutti myös se, että talvisodan jälkeen lehmien määrää oli vähennetty voimakkaasti.

Karjan ruokinta:

Tarkasteltaessa maidon tuotantoa karjantarkastusyhdistyksiin kuluvien maatilojen rehunkulutuksen kautta, saadaan käytännöllisesti katsoen sama lopputulos:

satovuonna 1938/39 rehunkulutus lehmää kohti oli 2233 rehuyksikköä

kaudella 1941/42 se oli 1713 rehuyksikköä[17] eli 76%

lehmien määrän aleneminen huomioiden rehujen kokonaiskulutus, eli panostus naudanlihan ja maidon tuotantoon, on ollut 59% rauhanaikaisesta

Maidon osuus energiantarpeesta oli rauhan aikana 21% ja voin osuus 10%.

Maidon tuotantoYksikkö1939194242 vs 39
Lehmien määrä[15]milj. kpl1,41,177%
Maidon tuotanto[16]kg / lehmä2.8472.12275%
Kokonais­tulos1.000 milj. kg3,992,2958%

Eläinkunnan tuotteet - liha

Rauhanaikaisesta lihantuotannosta 43% oli sianlihaa ja 40% naudanlihaa lihan ollessa tärkeä valkuaislähde. Virallisten tilastojen mukaan korttitalouksissa lihaa kulutettiin 1942-43 alle 7kg, mikä oli vain 20% rauhan aikana kulutetusta 36kg:sta. Tilastojen luotettavuutta on kritisoitu mm lukujen pienuuden ja tuotannon vaikean valvonnan vuoksi (kotiteurastukset). Liha oli myös erinomaisen sopiva tuote salakauppaan.

Lihantuotannon vaikeudet olivat pitkälti samat kuin maidon tuotannossakin, mutta niiden lisäksi ongelmina olivat:

sikojen määrä oli pienentynyt rauhanaikaisesta peräti 57% ja sianlihan tuotantoedellytykset vähentyneet vastaavasti (nautakarjan vähennys oli ollut noin 1/5)

huonoista sääolosuhteista johtuen ei ollut "ylimääräistä rehua" jolla eläimet olisi lihotettu teurastuskuntoon mikä pienensi kauppaan päätyvän lihan määrää

nautakarjan teurastus olisi vähentänyt maidon tuotantoa, joka oli jo laskenut noin 60% tasolle, eikä suurempiin vähennyksiin ollut varaa

Lihan osuus päivittäisestä energiantarpeesta oli rauhan aikana n. 6%.

Armeija ja maatalousväestö saivat suurin piirtein rauhanaikaiset liha-annokset, joten siviilien todellinen kulutus on hyvinkin voinut olla 20-30% rauhanaikaisesta. Salakaupalla ei siten ole ollut merkittävää roolia kansanhuollon kannalta. » Lihatuotteiden jako

Elintarviketilanne syksyllä 1941

Loppukesällä 1941, jo ennen virallisia tilastoja, ymmärrettiin sadon jäävän heikoksi. Omilta pelloilta saatiinkin vain puolet elintarvikkeista, mikä jo sinällään oli katastrofi. Todellisuudessa tilanne oli kuitenkin paljon vaikeampi.

Armeijan ja maatalousväen piti saada normaali määrä ruokaa, jotta Suomi olisi selvinnyt jatkossakin. Muille olisi pitänyt riittää se, mitä näiltä olisi jäänyt yli. Toteutuessaan tämä olisi tarkoittanut sitä, että kaksi ja puoli miljoonaa suomalaista olisi saanut alle 20% tarpeestaan. Se oli mahdoton yhtälö ja toteutuessaan olisi johtanut satojen tuhansien ihmisten nälkäkuolemiin. » Laskelma viljan ja perunan riittävyydestä

Saksasta saatiin marraskuussa kauhistuttavia tietoja muuallakin Euroopassa vallitsevasta elintarvikepulasta. Kenraaliluutnantti Heunertin mukaan jo keväällä 1941 oli arvioitu, että miehitetyissä maissa 25-30 miljoonaa ihmistä tulisi kuolemaan nälkään.[17b] Siitä ei ole tietoa, oliko Heunertin viesti tarkoitettu suomalaisten pelotteluksi, vai oliko se rehellinen arvio Saksan vallassa olevien maiden elintarviketilanteesta.

Syksyllä 1941 päättäjille oli selvää, että Saksasta oli pakko saada erittäin runsaasti elintarvikkeita tulevana talvena. Ne olisi myös saatava velaksi, sillä talvisodan seurauksena valuuttaa ei ollut ja voimakkaan mobilisoinnin seurauksena oma teollisuustuotanto kävi vajaateholla.

Saksalla oli mahdollisuus asettaa elintarvikkeille poliittinen hinta.

Poliittinen tilanne syksyllä 1941

Elintarviketilanteen ja kansainvälisen politiikan yhteys muodostikin äärimmäisen vaikean ongelman vuoden 1941 syksyllä. Suomen armeijan huoltopäällikkö, eversti Gustafsson oli myös kansanhuoltoministeriön alaisen valtion Viljavaraston[18] johtokunnan varapuheenjohtaja, joten Päämajassa oltiin erinomaisen hyvin tietoisia koko maan elintarviketilanteesta[19]. Myös saksalaiset olivat tilanteen tasalla: kenraali Warlimont oli elokuussa arvioinut Suomen elintarvikehuollon tarvitsevan talvella laajamittaista tukea.[20]

Karjalan kannaksella Suomen armeija oli elokuun loppuun mennessä saavuttanut pääosin tavoitteensa ja asettunut puolustukseen vanhalle rajalle, viimeisetkin joukot syyskuun alussa. Suomalaisten sotatoimien päättymisen ollessa näköpiirissä, ryhtyi Saksa painostamaan Suomea jatkamaan hyökkäystä Leningradia kohti.[21]

Mannerheim ja Jodl Mikkelissä syksyllä 1941

Kenraali Erfurth kävi elokuun lopulla kertomassa Mannerheimille, että tulossa olisi sotamarsalkka Keiteliltä kirje, jossa suomalaisia pyydettäisiin jatkamaan hyökkäystä Leningradia kohti. Mannerheim kertoi samantien Erfurthille kielteisestä kannastaan.

Kirjeen saavuttua presidentti Ryti matkusti Mikkeliin ja neuvonpidon jälkeen saksalaisille muotoiltiin kohteliaan kielteinen vastaus.

Viikko tämän jälkeen Erfurth välitti toivomuksen hieman pienemmästä operaatiosta. Ryti vieraili jälleen Mannerheimin luona Mikkelissä ja tuloksena oli taas kielteinen vastaus.

Saksalaiset lopettivat Suomeen tarkoitetun viljan laivauksen käyttäen elintarvikeasetta ensimmäisen kerran, vaikkakin silkkihansikkaaseen verhottuna.

Erfurth ehdotti rajatumpaa sotatointa, mutta siihenkään suomalaiset eivät suostuneet.

Kenraali Alfred Jodl[22], OKW:n kakkosmies ja Hitlerin läheisin neuvonantaja, saapui syyskuun alussa Päämajaan taivuttelemaan suomalaisia jatkamaan hyökkäystä. Hän sai ainoastaan lupauksen siitä, että suomalaiset tekisivät valmisteluja noin 10km mittaisesta etenemisestä Kannaksella. Sen sijaan lupausta operaation toteuttamisesta hän ei saanut eikä sellaiseen ryhdytty.

Suomen valtiojohto halusi poliittisista syistä torjua vaateet Leningradin vastaisista operaatioista. Asia ratkesi, kun Hitler lopulta päätti luopua Leningradin välittömästä valtauksesta tyytyen kaupungin piirittämiseen ja hävittämiseen tykistötulella.

Sotilaspoliittinen tilanne laukesi Hitlerin päätökseen, mutta elintarvikeongelma oli yhä jäljellä. Saksassa ulko- ja talousministeriöt vastustivat elintarvikkeiden lähettämistä Suomeen. Ulkoministeri Witting matkusti Saksaan allekirjoittamaan antikomintern-sopimusta, ja samalla vierailulla hän sai 25.11.1941 Göringiltä lupauksen elintarvikkeista, jonka lupauksen Hitler seuraavana päivänä vahvisti[23]. Suomen poliittista elettä seurasi Hitlerin myönteinen päätös. Oliko niillä suora ja voimakas syy-seuraus suhde, on kuitenkin selvittämättä[23b].

Kysymys vailla vastausta

Syksyllä 1941 Hitler oli valtansa huipulla. Saksa oli jyrännyt alleen Itävallan, Tshekkoslovakian, Puolan, Ranskan, Hollannin, Belgian, Tanskan, Norjan, Viron, Latvian, Liettuan, Albanian, Jugoslavian, Kreikan ja puolet Neuvostoliiton Euroopanpuoleisesta osasta. Selkäänsä saanut Englanti oli ajettu saarelleen tärisemään eikä Yhdysvallat vielä ollut mukana sodassa. Pohjois-Afrikassa Rommelin armeijan sotatoimet ulottuivat Libyasta Tunisiaan ja Egyptiin. Wehrmachtilla ei ollut pysäyttäjää.

Miksi Hitler päätti toimittaa ruokaa Leningradin kysymyksessä poikkiteloin asettuneelle alempirotuiselle pikkuvaltiolle, jonka väestöstä 40% oli demokraattisissa vaaleissa äänestänyt sosialisteja ja jonka johto tunnettiin länsimielisyydestään? Ja jonka sotatoimet - Itä-Karjalan valtaus - ei kiinnostanut Saksaa lainkaan! Tilastollisesti liki 2 miljoonaa suomalaista oli ilman ruokaa ja Hitlerin olisi vain tarvinnut ilmoittaa: "No, me odotamme. Kertokaa meille sitten, kun teille tulee nälkä!"

Yksi mahdollinen selitys toki on, että Saksassa pelättiin Suomen ryhtyvän neuvottelemaan erillisrauhasta Neuvostoliiton kanssa, mikäli laajan nälänhädän uhka olisi realisoitunut.

Tuonnin toteutus 1942

Jäänmurtaja Tarmo Ahvenanmaan vesillä 1942 alussa; Itämeri oli jäätynyt eteläosiaan myöten

Saksan lupaamien elintarvikkeitten toimitus viivästyi pahoin, puoli vuotta, ja talven aikana ongelma kärjistyi. Kevättalvella jakeluvarastot tyhjenivät ja kulutukseen jouduttiin ottamaan siemenviljaa[24], jota kerättiin viljelijöiltä pakko-ottoina "armeijan nimissä"[25]. Useita aluksia käsittänyt kuljetus oli juuttunut jäihin Gotlannin tasalle ja ne pääsivät Suomeen vasta huhtikuun alusta lukien. Ensimmäisten laivojen kiinnittyessä samalaituriin, oli maan elintarvikevarastoissa syötävää viljaa 10 päivän tarve.[26]

Saksasta saatiin viljaa 228 milj.kg[27] mikä mahdollisti korttiannosten[28] mukaisen jakelun ja maata uhannut viljatuotteiden ja perunan yli 50% vajaus parani sen verran, että kokonaisvajaukseksi jäi lopulta noin 40%. Tarpeen ja korttiannosten välinen ero katettiin näkemällä nälkää ja syömällä alkuaan eläimille tarkoitettua ravintoa. Tämä oli sysäys voimaperäisen omatarvetuotannon aloittamiseen ja keväällä pieniä kasvimaita kohosikin ympäri kyliä ja kaupunkeja.

Lannoitteet ja rehut huomioiden elintarvikehuollon riippuvuus Saksasta on ollut sodan aikana 30-40% suuruusluokkaa mikä tarkoittaa, että 1-1,5 miljoonan suomalaisen ruoka oli Saksasta riippuvaista. Vuotta myöhemmin Berliini alkoikin käyttää elintarvikeasetta aktiivisti pienentämällä toimituseriä ja siirtämällä toimituslupaukset viime tinkaan.

Maatalouden ongelmana hehtaarisadot

Omat pellot tuottivat vain osan suomalaisten syömästä ruuasta. Maatalouden ongelmia olivat, että peltopinta-alaa oli alkuaankin ollut alle tarpeen. Hyvien säiden ansiosta talvisodan alla omilta pelloilta saatiin 94% viljoista. Talvisodan rauha leikkasi osan pelloista pois. Päälle päätteeksi vuoden 1941 hehtaarisadot olivat 25-30% keskimääräistä heikompia, minkä syinä olivat mm:

Vuoden 1941 sääolosuhteet olivat viljan ja perunan kasvulle sopimattomat.

Väkilannoitteiden puute. Vuonna 1938 fosfaattityppilannoitteita tuotiin Suomeen 150 milj.kg, mutta sodan aikana niitä pystyttiin käyttämään ainoastaan 7 milj.kg vuodessa. Muiden lannoitteiden kohdalla tilanne oli parempi.[29]

Karjanlantaan pohjautuva lannoitus vastasi 2/3:sta lannoituksesta[30], mutta lehmien määrän ja niiden ruokinnan vähentyessä väheni myös karjanlannan tuotanto. Muutos noin -40%.

Työvoiman puute vaikeutti viljelyä. Työikäisistä eli 20-49 vuotiaista miehistä 65% oli puolustusvoimien palveluksessa, maatalouden työvoimasta jopa 70%[31]. Rintamalle päätyi myös 10-20% hevosista, oman aikansa traktoreista.

Elintarviketilannetta vaikeutti tai helpotti

Rauhan aikana eläimille syötettyjä elintarvikkeita käytettiin sodan aikana ihmisravinnoksi. Eläinten ruokinnan heikkeneminen vähensi kuitenkin eläinperäisen ruuan (maito, voi, liha) tuotantoa, mikä vähenemä on mukana laskelmissa. Kaikki pelloilla kasvatettu ruoka päätyy ihmisravinnoksi, joko suoraan, tai maatilojen eläinten kautta. Vaikutus: sodan aikana kasvisperäisen ruuan osuus ruokapöydässä on ollut merkittävästi rauhanaikaista suurempi.

Sotavangit ja Itä-Karjalan siviilit lisäsivät ruuan tarvetta 150.000 hengellä ja Itä-Karjalan oma sato kattoi 1/5 alueen tarpeesta[32]. Pohjois-Suomessa saksalaiset vastasivat noin 40.000 suomalaisen elintarvikkeista. Vaikutus: ruuan tarve 1942 on ollut noin 3% rauhanaikaista suurempi.

Salakauppa, musta pörssi, tulee usein esille lähdekirjallisuudessa, mutta huomattava osa siitä koski vaatteita, tupakkaa ja muita kulutustavaroita. Elintarvikkeissa se lähinnä ohjasi laillisesti saatuja annoksia varakkaammille kansalaisille. Tarjolla olleiden elintarvikkeiden määrää se "lisäsi" (= salasi viranomaisilta) ehkä muutaman % verran. » Arvio mustan pörssin vaikutuksesta

Muita asioita

Rauhan aikana maahan oli tuotu myös sokeria, hedelmiä, riisiä ja muita elintarvikkeita, joiden tuonti sodan aikana väheni tai loppui. Vastaavasti oli viety maito- ja lihatuotteita joiden tuotanto ohjautui kyllä kotimaahan, mutta josta huonot säät leikkasivat puolet pois. Tuontiylijäämä pieneni noin 20 milj.kg (poislukien viljat ja peruna). Vaikutus: sodan aikana ruokaa oli tarjolla ehkä puoli prosenttia vähemmän.[33]

Vehnän ja ohran jauhatuksen yhteydessä muodostuu jauhojen lisäksi 5-10% ns jälkijauhoja. Ruis sen sijaan jauhettiin kokonaan jauhoiksi. Rauhan aikana jälkijauhot oli syötetty eläimille, mutta sodan aikana niillä "jatkettiin" puhtaita jauhoja[35]. Vaikutus laskelmiin: kasvisperäisiä elintarvikkeita on kulutettu arviolta 1% enemmän kuin rauhan aikana, mutta eläinperäisten tuotteiden tuotanto on vähentynyt.[36]

Mainittujen lisäksi tuotettiin marginaalisia määriä hernettä, lanttua, naurista, porkkanaa, kalaa, kananmunia ja muita elintarvikkeita. Osin ihmisille, osin eläimille. Kuiva sää kohteli kuitenkin samalla tavalla kaikkea peltoviljelyä ja kalastuksen tehostuminen oli marginaalista. Heikot rehusadot puolestaan aiheuttivat sen, että myös eläintuotanto kärsi.

Korttiannosten lisäksi ihmiset saattoivat ostaa myös säännöstelystä vapaita elintarvikkeita, mutta tarjonta oli todella vähäistä: järvikalaa, vihanneksia, metsämarjoja, sieniä, omenoita ja joitain juurikasveja. Perunaa sai pääosin ostaa vapaasti, mutta ajoittain sekin loppui. Päivittäisistä elintarvikkeista 90-95% oli säännöstelyn piirissä, joten vapaiden markkinoiden merkitys oli hyvin pieni. Lisäksi huono sää leikkasi kaikkea elintarviketuotantoa ja kevättalvella 1942 myös säännöstelemättömät elintarvikkeet loppuivat.[37]

Kaalin ja muidenkin vihannesten osuus ruoka­pöydässä kasvoi, mutta vasta nälkä­talven jälkeen

Vihannesten, marjojen, hedelmien ja sienien osuus ruokapöydän energiasta oli ennen sotia ollut yhteensä 1%. Metsästä saatavien elintarvikkeiden keruuta vaikeutti myös työvoiman puute: puoli miljoonaa miestä oli rintamalla ja elonkorjuu tapahtuu samaan aikaan marjojen kypsymisen kanssa. Vitamiinien kannalta ne ovat olleet erittäin arvokkaita, mutta energiansaannin kannalta vähämerkityksisiä.

Rotat, home ja muut eläin- ja kasvikunnan vitsaukset tuhosivat osan sadosta.

Kirjallisuudessa viitataan usein sodanaikaiseen kulutustutkimukseen, jonka mukaan elintarvikkeita ostettiin 20-30% päälle korttiannosten ja perunain kulutus olisi peräti kolminkertaistunut. Tämä tutkimus koskee kuitenkin selvästi keskimääräistä varakkaampia ihmisiä ollen varsin kaukana keskivertosuomalaisen elämästä. » Kulutustutkimuksen kriittinen analyysi

Summa summarum

Vuonna 1941 omilta pelloilta saatiin vain noin puolet siitä ruokamäärästä, mitä rauhan aikana oli kulutettu, mikä aiheutti todellisen nälänhädän uhan. Tämän lisäksi sotilaspoliittinen tilanne kävi vaikeaksi.

Lopulta nälkäkuolemat kuitenkin rajoittuivat sotavankeihin ja Itä-Karjalan siviileihin, jossain määrin myös Suomen eri laitoksissa (ainakin mielisairaalat ja vankilat) olleisiin ihmisiin. Monotoninen, valkuais- ja vitamiiniköyhä ruoka on saattanut olla kohtalokasta. Ruokaongelma oli erittäin vaikea myös kaupungeissa asuneiden vähävaraisten kohdalla, joilla ei ollut varaa mustan pörssin hintoihin eikä lähisukulaisia maaseudulla. Heidän kohtaloistaan ei ilmeisesti ole tehty tutkimustyötä.

Myös poliittisella taistelukentällä Suomi kävi kuilun partaalla, mutta selvisi siitä: Saksa lakkasi vaatimasta Leningradin vastaisia operaatioita toimittaen silti elintarvikkeita ilman vastiketta. Tätä voidaan pitää todellisena diplomatian taidonnäytteenä Suomen päättäjiltä.[38]

Syksyllä 1941 Suomen päättäjien viesti de facto saksalaisille oli kansallista itsemurhaa hipova: "Me emme jatka sotatoimia Leningradia kohti vaikka te niin haluattekin, mutta siitä huolimatta teidän on toimitettava meille satoja miljoonia kiloja ruokaa velaksi."

Lisätietoja

1 Pertti Kaven, 70 000 pientä kohtaloa, s30: Tutkimus v 1936: "Kansakoululaisista ravitsemus oli heikko tai heikonlainen 1/4-1/3 tutkituista. Varattomien lasten kohdalla puutteellisesti ravittuja oli 1/3-1/2 lapsista."
2 Anneli Pranttila, Rintamamiesten muonitus Suomessa sotavuosina 1939-1945, s173, välirauhan aikaisen kansanravitsemuskomitean raportti: "...taloudellisista syistä noin 1/5 osa kansasta oli epätyydyttävästi ravittua... Heikosti ravittujen määrä lisääntyi talvella ja keväällä, ja saattoi nousta jopa puoleen kansasta"
3 Matti Peltonen et al, Suomen maatalouden historia, osa II, s470-471: "Peltoala väheni runsaat 10% ja viljan sekä muiden elintarvikkeiden kokonaistuotanto noin 13%."
Kotimaan tuotanto kattoi 84% viljantarpeesta, josta 13% tekee 11%-yksikköä.
4 Omavaraisuuslukema on jyrkässä ristiriidassa kirjallisuudessa yleisesti esiintyvien lukuarvojen kanssa. Usein julkaisuissa kuitenkin tarkastellaan viljan tai jopa pelkästään ruissadon huipputulosta 1938 ja sivuutetaan muut peltokasvit sekä kylvön vaatima osuus sadosta. Tässä artikkelissa tarkastellaan lähinnä ihmisravinnon koko omavaraisuutta talvisodan jälkeen.
Ruokaomavaraisuutta voidaan tarkastella useasta eri näkökulmasta, mm:
- ruisomavaraisuus (yleisesti käytetty, etenkin kun halutaan korostaa 1930-luvun lopulla saavutettuja hyviä tuloksia)
- viljaomavaraisuus (ruis + vehnä + ohra + kaura + herne)
- maanviljelyn omavaraisuus (viljat + peruna + muu peltotuotanto)
- ihmisravinnon koko omavaraisuus (vilja + peruna + maito + liha ja kaikki muu mitä kotimaassa ruokapöytää varten tuotetaan)
Omavaraisuustarkastelun laajuus:
- pelkän ihmisravinnon suhteen (kulutus)
- maatalouden kokonaistuotannon suhteen (suoraan ihmisten ravinnoksi käytetyt elintarvikkeet sekä lisäksi myös eläinrehut, jotka eläinten kautta kierrettyään päätyvät ihmisravinnoksi nekin)
Elintarviketilanne on aina tasapainossa ja uhkaava erotus korvataan nälkää näkemällä tai tuontia lisäämällä.
- tarjonta = sato + tuonti - vienti
- tarve = kulutus + kylvö + satotappiot
5 Olli Vehviläinen, Jatkosodan kujanjuoksu, s 88: "Suotuisien säiden ansiosta maataloudellinen omavaraisuus oli vuosina 1937-1939 97% ja kasvanut lannoitetuonti huomioon ottaen 83%."
6 Matti Peltonen et al, Suomen maatalouden historia, osa II, s522 taulukon mukaan lasketut hehtaarisadot. Vuosien 1921-1939 hehtaarisadot olivat pienimmillään 50% huonompia ja parhaimmillaan 20% parempia kuin 30-luvun lopun keskiarvot.
7 Mauno Jokipii, Jatkosodan synty, s64: "Kesäisissä kauppaneuvotteluissa Suomi pyysi 19.7.1940 Ruotsilta 20.000 tonnia ruista ja 10.000 tonnia vehnää, mutta syksyn sopimuksessa 31.8.1940 viljaa ei sieltä saatu ollenkaan. Helmikuussa 1941 jatkoneuvotteluissa Ruotsilta pyydettiin peräti 100.000 tonnia viljaa... Kun välillä keskeytyneet ja koko kuukauden kestäneet neuvottelut veivät kauppasopimukseen 28.3.1941, siitä puuttuivat kokonaan Suomen toivoma vilja..."
Sodan aikana Ruotsista saatiin hyvin pieniä, mutta tärkeitä, peruna- ja viljaeriä lähinnä siemeneksi, jotka syksyllä maksettiin viljoina ja perunoina takaisin. Vuonna 1942 tällaisilla vaihtokaupoilla saatiin kylvöä varten 10-15 milj.kg (n. 5-7% tarpeesta). Suurempia elintarvikemääriä (165 milj.kg) syötäväksi Ruotsi toimitti talvella 1944/45.
8 Suomen tilastollinen vuosikirja vuosilta 1938 ja 1940 sekä 1943. (pdf muodossa http://www.doria.fi...)
- vuosikirja 1938, taulukko 68 sivulla 94, v 1936-37
- vuosikirja 1940, taulukko 72 sivulla 96, v 1938-39
- vuosikirja 1943, taulukko 75 sivulla 88, v 1940-42
9 Suomen tilastollinen vuosikirja 1943. Vuonna 1941 saatu vilja- ja perunasato syötiin pääosin vuoden 1942 aikana. Satovuosi lasketaan 1.9 - 31.8. väliseltä ajalta.
9b Rumpunen, Manninen, Faktillisesti tämä tarkoittaa antautumista
10 Suomen tilastollinen vuosikirja vuosilta 1938 ja 1940. Vuotuinen tarve on laskettu lisäämällä satoon tuonti ja vähennetty kylvö sekä vienti (jota ei juurikaan ollut). Taulukossa on kesien 1936-1938 satojen pohjalta lasketut keskiarvot.
11 Suomen tilastollinen vuosikirja 1943 mukaan laskettu. Taulukossa on kulutukseen käytettävä osa eli sadosta on jo vähennetty kevään kylvöihin tarvittava osuus. Tarvetta laskettaessa on lisäyksenä huomioitu Itä-Karjalan asukkaat sekä sotavangit ja vähennyksenä Pohjois-Suomessa olleet, saksalaisten huoltamat suomalaissotilaat. Nettolisäys n 110.000 henkeä.
Kylvöjä varten varataan joka syksy osa sadosta. Tämä määrä on sidoksissa peltoalaan ja siten kg määrä on kutakuinkin sama joka vuosi. Syksyllä 1941 viljelijät kuitenkin varasivat kylvökäyttöön suuremmat määrät kuin rauhan aikana: viljaa 11 milj.kg (2,3% sadosta) ja perunaa 58 milj.kg (7,8% sadosta) enemmän kuin keskimäärin. Ylimääräisten varausten syinä ovat ilmeisesti olleet tarve kompensoida a) jo rauhan aikana alimittaista elintarviketuotantoa, b) heikentynyttä väkilannoitusta sekä c) Karjalan peltojen menetystä.
12 Ihmisravinnoksi käytettävä eläinrehu tarkoittaa tässä yhteydessä ohraa, kauraa, pieniä perunoita, lanttua, naurista yms. Maanviljelyksen laadukkaimmat osat käytettiin ihmisravinnoksi ja heikoimmat nimettiin eläinrehuksi. Näin meneteltiin ennen sotia, sodan aikana ja tänäkin päivänä. Kyse ei siis ollut sianruuan eikä jätteiden syöttämisestä ihmisille. Koskee myös sotavangeille annettua ruokaa.
13 Suomen tilastollinen vuosikirja 1943, s90 tietojen pohjalta laskettu (Karjantarkastusyhdistyksiin kuuluvien maatilojen lehmien maidontuotanto).
14 Esko Varho, Meitä uhkaa nälänhätä, s19: "Paloheimo muistutti tutkimusten osoittaneen, että nälänhädässä ei useinkaan ollut kyse pelkästään kalorien tarpeesta, vaan useimmiten nälkäkuolemat seurasivat pitkäaikaista valkuaisaineiden puutteesta."
15 Matti Peltonen et al, Suomen maatalouden historia, osa II, s 526-527: Taulukko "Kotieläinten lukumäärä 1935-1950."
16 Suomen tilastollinen vuosikirja 1943 s90. Karjantarkastusyhdistyksiin kuuluvien maatilojen lehmien maidontuotanto 1938/39 ja 1941/42.
17 Suomen tilastollinen vuosikirja 1943 s90.
17b Miika Kallatsa Suomen Saksalle luovuttamat sotavangit jatkosodan aikana, s12-13: "Marraskuun lopulla 1941 Pohjois-Suomesta raportoitiin Suomen armeijan päämajan yleisesikunnan päällikölle kenraaliluutnantti Hanellille saksalaisen kenraaliluutnantti Heunertin näkemyksistä, jotka koskivat Saksan miehittämien alueiden väestön tilannetta. Heunert ennakoi, että miehitettyjen alueiden 70 miljoonasta ihmisestä tulisi talven aikana “huomattava osa kuolemaan nälkään”. Heunertin mukaan jo keväällä 1941 Norjan saksalaisissa sotilaspiireissä oli arvioitu, että 25-30 miljoonaa kuolisi nälkään. Heunert ei vaikuttanut pitävän tätä lukua mahdottoman suurena. Saksa tarvitsi työvoimaa, mutta se ei voinut talven aikana elättää hallitsemiaan ihmisiä."
18 Valtion Viljavarasto perustettiin alkuaan armeijan ja valtion laitosten viljahankintoja varten, mutta sen toiminta laajeni ja sodan aikana se oli maan elintarvikehuollon keskeinen toimija.
19 Eversti Gustafssonia on jälkeenpäin kritisoitu siitä, että hän vastusti sotavankien elintarvikeannosten korottamista perustellen asiaa mm sillä, että sotavankien annokset olivat jo sinällään suuremmat kuin siviilien normaalit korttiannokset. Valtion Viljavaraston johtokunnan varapuheenjohtajana 1929-1947 toimineella Gustafssonilla on kuitenkin ollut muita parempi ymmärrys elintarviketilanteesta ja sen aiheuttamasta nälänhädän uhasta.
20 Ilkka Seppinen, Suomen ulkomaankaupan ehdot 1939-1944, s137: "Kenraali Warlimont OKW:stä kertoi AA:n valtiosihteeri Ritterille elokuun [1941] alkupuoliskolla Norjaan ja Suomeen tekemästään lentomatkasta... molemmille oli selvää, että Suomi tarvitsee ennen pitkää laajamittaista tukea elintarvikehuoltonsa hoitamiseksi, mutta joko talvella kuten Warlimont arveli vaiko vasta huhti-toukokuussa kuten Ritter arveli, sen herrat jättivät vielä päättämättä."
21 Suomen Sota 1941-1945, osa 1, s363-377.
22 Karjalainen Mikko, Ajatuksista operaatioiksi, s39: "Keitelin lähin apulainen [OKW:ssä], operatiivisen toimiston päällikkö, kenraali Jodl vastasi kuitenkin päivittäisistä esittelyistä Hitlerille samoin kuin Airo Suomessa Mannerheimille, vaikka Saksassa yleisesikuntapäällikön rooli olikin keskeisempi. Keitel on muistelmissaan todennut, että Hitlerin ja Jodlin välille muodostui läheisempi työskentelysuhde kuin hänen ja Hitlerin välille."
Tykistökenraali Alfred Jodl (vuoristoarmeijakunnassa toimineen Ferdinand Jodlin veli) oli Saksan armeijan komentajan, kenraali Keitelin jälkeen Saksan armeijan kakkosmies. Se seikka, että Hitler lähetti "oikean kätensä" Suomeen kesken itärintaman kiivaiden taisteluitten, alleviivasi saksalaisten taholta asian merkitystä. Se oli sanatonta viestintää vaikka Jodlin esiintymistä onkin kuvattu kohteliaaksi.
23 Michael Jonas, Kolmannen valtakunnan lähettiläs, s227: "[Suomeen palattuaan] Witting ...saikin kuulla hallituskollegoiltaan asiallisen kysymyksen, toiko hän voita."
23b Antikomintern-sopimuksen ja viljan välinen yhteys on kiistanalainen. Michael Jonas s226: "Lähteistä ei ole osoitettavissa suoraa syysuhdetta Suomen antikomintern-sopimukseen liittymisestä tekemän päätöksen ja Saksan viljatoimituksista antaman lupauksen välillä, vaikka osassa tutkimuksista väitetään niin."
a) Suomen hallituksen näkökulmasta katsottuna oli liehiteltävä Saksaa ruuan saamiseksi, sillä maa tarvitsi ehdottomasti elintarvikkeita. Suomalaiset olivat juuri ärsyttäneet Saksaa kieltäytymällä sotatoimista Leningradin porteilla ja siksi oli osoitettava myöntyväisyyttä edes antikominternin muodossa.
b) Saksalaisten kannalta katsottuna Suomen luhistuminen elintarvikeongelman seurauksena olisi ollut katastrofi, joka olisi pahimmillaan uhannut niin Ruotsin malmikuljetuksia kuin nikkelinsaantiakin Petsamosta. Sen oli annettava Suomelle ruokaa suomalaisten omapäisyydestä huolimatta. (ks viite 20, Warlimontin ja Ritterin keskustelu 3 kuukautta aikaisemmin)
24 Suomen Sota 1941-1945, osa 11, s76: "Varastot olivat jo syksyllä 1941 niin pienet, että leivän ja perunan suhteen todella elettiin kädestä suuhun. Jakeluvarastot loppuivat tyystin keväällä 1942, koska ensimmäinen viljalaiva pääsi jääesteiden takia tulemaan vasta huhtikuun 6. pnä. Vain annoksia pienentämällä, syysviljan siemeneen turvautumalla sekä Ruotsista ja Tanskasta lainaamalla selviydyttiin, kunnes viljantuonti Saksasta pääsi käyntiin."
25 Karli Salovaara, Säännöstellen selvittiin, s64: "Valtioneuvosto velvoitti silloin 27.2.1942 Etelä- ja Keski-Suomen viljelijät luovuttamaan yleiseen kulutukseen siemeneksi varaamaansa ruista ja syysvehnää sekä viljelijät kaikkialla maassa lainaamaan omaa kulutustaan varten elokuuksi varaamansa viljan."
26 Asko Varho, Meitä uhkaa nälänhätä, s104: "...tuolloin viljavarastolla oli 5.075 tonnia viljaa, myllyjen varastoissa 6.464 tonnia, yhteensä 11.539 tonnia." [säännöstelty tarve oli 38.000 tonnia kuukaudessa joten varastot olisivat riittäneet 10 päiväksi]
27 Suomen tilastollinen vuosikirja 1943, s88, taulukko 75.
28 Korttijakelun piirissä oli 90-95% tavallisista elintarvikkeista (leipä, maito, voi jne), mutta niiden turvin ostettavat annokset kattoivat vain osan normaalista tarpeesta. Korttien avulla nälkä jaettiin lähes tasaisesti koko kansalle. Kevyen työn tekijän korttiannos oli alimmillaan 1.000-1.200 kcal, kun keskimääräinen rauhanaikainen kulutus oli ollut noin 3.400 kcal. Elintarvikeongelma kärjistyi kevättalvella etenkin Helsingissä.
Kansalainen sai ruokaa vain, jos
a) hänellä oli siihen oikeuttava elintarvikekortti,
b) hänellä oli rahaa ruuan ostamiseen ja
c) kaupassa oli ruokaa myytävänä (kevättalvella 1942 Helsingin kaupoista loppui ruoka)
29 Karli Salovaara, Säännöstellen selvittiin, s60: "Vuonna 1938 tuotiin maahamme fosfaattityppilannoitteita 150 milj. kiloa, kaliumlannoitteita noin 40 milj. kiloa ja typpilannoitteita noin 50 milj. kiloa. Sotien aikana fosfaattilannoitteiden saanti oli vaikeaa, mutta siitä onnistuttiin kuitenkin saamaan vuosina 1940-1944 noin 7 milj. kiloa keskimäärin vuotta kohden. Kali- ja typpilannoitteita saatiin tyydyttävästi ja kalia jaettiin ennen kaikkea suoviljelyksille."
Teollisesti valmistettujen lannoitteiden vaikutuksista saa osviittaa hehtaarisatoja vertailemalla. 1920-luvun alun hehtaarisadot olivat rukiilla 20% ja perunalla peräti 40% heikommat kuin 1930-luvun lopulla. Parantuneiden hehtaarisatojen taustalla oli väkilannoitteiden käytön yleistyminen, viljelijäin ammattitaidon kasvu sekä edulliset sääolot. Traktorit yleistyivät vasta sotien jälkeen.
30 Matti Peltonen et al, Suomen maatalouden historia III, s219: "Vuonna 1938 keskeisistä kasviravinteista typestä, fosforista ja kalista lisättiin pellolle noin kaksi kolmasosaa karjanlannassa."
31 Henna Salminen, Laissa säädetyn rangaistuksen uhalla kutsutaan täten - naisten työvelvollisuus, s2: "maatalouden työvoimasta 70% oli rintamalla"
32 Osmo Hyytiä, Helmi maakuntien joukossa, s179 poimittuja tietoja: leipäviljaa tuotettiin 3,3 milj.kg ja perunaa 6,8 milj.kg, yhteensä 10,1 milj.kg. Em. luvut tekevät noin 100 kg/hlö kun tarve noin 500 kg/hlö.
33 Suomen tilastollinen vuosikirja vuosilta 1937-1939 sekä 1943. Elintarvikkeiden tuonti ennen sotia (ilman viljoja ja perunaa) oli ollut keskimäärin 128 milj.kg ja vienti 34 milj.kg, ja nettotuonti siten 94 milj.kg. Vuonna 1942 vienti oli vain 0,5 milj.kg tuonti 76 milj.kg (josta 47 milj.kg sokeria).
34 Viite poistettu
35 Karli Salovaara, Säännöstellen selvittiin, s65: "Enimmäkseen saatiin puhdasta ruisleipää, mutta 1942 saatiin sekaleipää, jossa oli 50% ruista, 40% ohraa ja 10% vehnän jälkijauhoa, ei kuitenkaan leseitä."
36 Liikalihavuus on tämän päivän Suomessa ongelma ja siksi leseet ja muut vastaavat katsotaan terveellisiksi. Ne kyllä täyttävät vatsan, mutta poistuvat elimistöstä ulosteina lisäämättä ihmisen saamaa energiaa (painoa) kaksisesti. Sodan aikana tilanne oli täysin päinvastainen ja usein onkin esitetty ajatus, että sodan aikana suomalaiset söivät hieman terveellisemmin kuin rauhan aikana. Lievä niukkuus on hyvästä.
37 Esko Varho, Meitä uhkaa nälänhätä, s96: "kansanhuoltolautakunta huomautti, että kaupungin vähävarainen kansanosa oli kevään aikana ollut täysin ilman perunaa"
Etuoikeutetusta asemastaan huolimatta perunat loppuivat myös armeijalta. Pranttila Anneli, Rintamamiesten muonitus Suomessa sotavuosina 1939-1945 (pdf-julkaisu), s54: Kun [armeijan omat] perunavarastot tyhjenivät kesällä kokonaan, muonan ravintoarvo vähentyi ja joukoille määrättiin jaettavaksi 50g kuivaa tai 70g pehmeätä leipää sekä C-vitamiinitabletti päivässä joka miehelle ajalla 15.8. - 15.9.1942.
38 Mielipiteenä mainittakoon, että tuona ajankohtana useimmat suomalaiset, joskaan eivät kaikki, näkivät Stalinissa todellisen paholainen, kun taas Hitler oli ainoastaan hullu.
Ulkoministeri Holsti, joka ei hallinnut alkoholinkäyttöään, oli syyskuussa 1938 kutsunut Hitleriä vesikauhuiseksi koiraksi ja Mussolinia syfiliksen vaivaamaksi italialaiseksi (Michael Jonas, Kolmannen valtakunnan lähettiläs, s90).
Mannerheim murehti syyskuussa 1939 Puolan kohtaloa:"Se merkitsee tuhoutumista kahden pirullisen kiduttajan käsissä, sillä mitään inhimillistä on turhaa etsiä kummastakaan näistä tyranneista." (Stig Jägerskiöld, Mannerheim. Kirjeitä Seitsemän vuosikymmen ajalta, s295-296).
Väinö Hakkila, eduskunnan sosiaalidemokraattinen puhemies, olisi lähtenyt "vaikka pirun kanssa sotaan" (Hannu Rautkallio, Ne 8 ja Suomen omatunto, s80).
Norrländska Socialdemokraten, jota saattoi lukea myös Suomessa, kirjoitti 7.8.1941 sensuurista suhteellisen vapaassa Ruotsissa: "Paholaista ei kuulemma voida karkoittaa Belsebuubin avulla, mutta vanha sananlasku sitä vastoin kertoo, että 'kun ryövärit tappelevat, saa talonpoika lehmänsä takaisin'. Kun tappelijat ovat väsyttäneet toisensa loppuun, voi Eurooppa ehkä palata järjestykseen." (Rein Marandi, Naapurin silmin, s76)
Seppo Jyrkinen - palaute ät jyrkinen.fi