Juutalais­pakolaiset Ruotsiin: kolme viikkoa 1942

Seppo Jyrkinen, 23.04.2017 (alk. 15.02.2015)

Suomen viranomaiset yrittivät saada 150 Keski-Euroopan pakolaista siirretyksi Ruotsiin loppuvuodesta 1942.

Näissä yrityksissä olivat mukana mm juutalaisvastaiseksi mielletty sisäministeri Horelli, sekä myös Valtiollinen poliisi. Jostain tuntemattomasta syytä Ruotsi ei kuitenkaan huolinut juutalaisia Suomesta, ei edes sodan alla Ruotsista Suomeen siirtynyttä kauppamatkustaja Hans Szybilskiä. Sen sijaan Norjasta juutalaispakolaisia sai tulla satamäärin, vuotta myöhemmin myös Tanskasta.

Ensimmäinen yritys oli 17.11.-5.12.1942 ja toinen 5.12.-11.12.1942.

Episodi on osa isompaa prosessia, jossa Suomen päättäjät havahtuivat Saksan juutalaispolitiikan todellisuuteen - holokaustiin - mitä ilmeisimmin elo-syyskuussa 1942.

1. Kronologiaosa

Ruotsin suhde antisemitismiin

Kuinka Ruotsin juutalaispolitiikka kehittyi Hitlerin vanavedessä ja millaisen maan suomalaiset kohtasivat vuoden 1942 lopulla?
1922
Uppsalassa aloitti toimintansa Rotubiologinen tutkimuslaitos.[1] Herman Lundborg kehitteli Uppsalassa teoriaa pohjoisesta rodusta nimeten mm lappalaiset, suomalaiset ja juutalaiset alempiarvoisiksi. Laitoksella ei ollut suoraa kytköstä natsismiin, mutta osa Saksan Kansallissosialistisen puolueen rotuoppeja kehittäneistä henkilöistä sai siellä koulutusta "rotutieteissä".
Aadolf Hitler
30.1.1933
Hitleristä tuli Saksan valtakunnankansleri ja hän aloitti välittömästi terrorin vasemmistolaisia ja juutalaisia vastaan.
15.9.1935
NSDAP:n puoluepäivien yhteydessä otettiin käyttöön Nürnbergin rotulait, jotka mm kielsivät avioliitot juutalaisten ja muiden saksalaisten välillä.
Syyskuu 1937
Ruotsin ulkoministeriön vaatimuksesta Ruotsin kansalaisen, joka halusi avioitua saksalaisen kanssa, oli allekirjoitettava "arjalaistodistus". Hänen tuli vakuuttaa, että hänen isovanhempansa eivät olleet juutalaisia sen paremmin rodun kuin uskonnonkaan puolesta:
"Härmed försäkrar jag på heder och samvete, att, såvitt mig bekant, ingen av mina far- eller morföräldrar tillhört den judiska rasen eller religionen."[2]
Huomattavaa on, että tuossa vakuutuksessa juutalaisuus miellettiin ruotsalaisviranomaisten silmissä paitsi uskonnoksi, myös roduksi.
Ruotsin viranomaiset saattoivat jopa mitätöidä juutalaisten ja arjalaisten välisiä avioliittoja. Hitlerin vallan aikana annettuja arjalaistodistuksia on pelkästään Uppsalan maakunta-arkistossa tallella noin 1.000 kappaletta.[3]
Arjalaistodistusten vaatiminen aloitettiin kaksi vuotta ennen toista maailmansotaa, joten Ruotsin natsi-Saksaa myötäilevä rotupolitiikka on ollut täysin omaehtoista. "Realpolitik" tuli käyttöön vasta 3 vuotta myöhemmin.
12.3.1938
Hitler toteutti Itävallan Anschlussin jonka jälkeen pakolaisten määrä Euroopassa kasvoi jyrkästi.
Huhtikuu 1938
Ruotsi alkoi vaatia viisumia Saksaan liitetyn Itävallan kansalaisilta.[4]
21.-22.6.1938
Pohjoismaiden viranomaisten tapaamisessa Kööpenhaminassa ruotsalainen toimistopäällikkö K.Bergström ehdotti, että pohjoismaat ottaisivat käyttöön viisumipakon Saksan juutalaisten emigranttien maahantulon rajoittamiseksi.[5]
Heinäkuu 1938
Evianissa Ranskassa pidettiin 27 valtion tulokseton kongressi Euroopan pakolaiskysymyksestä; Suomea ei sinne lainkaan kutsuttu.[6] Ratkaisun asemesta osallistujamaat sulkivat rajansa juutalaisilta peläten vapaamielisen pakolaispolitiikan yllyttävän Saksaa, Puolaa ja eräitä muitakin antisemitistisiä maita, joissa juutalaisia oli useita miljoonia.[7]
Kesä 1938
Ruotsi esitti Saksalle vaatimuksen, että maan rajaviranomaisten olisi jollain tavoin voitava erottaa Saksan kansalaisista ne ihmiset, käytännössä juutalaiset, jotka eivät voisi palata Saksaan.[8] Myös Sveitsin viranomaiset tekivät vastaavanlaisen vaatimuksen.
9.9.1938
Ruotsin sosiaalihallituksen pääjohtaja Sigfrid Hansson määräsi käännytettäväksi kaikki maahan pyrkivät juutalaiset.[9] Määräys ei kuitenkaan täysin estänyt maahantuloa.[10]
Leimattu passi
27.10.1938
Saksan viranomaiset alkoivat leimata juutalaisten passeja isokokoisella, punaisella J-leimalla, minkä todellinen merkitys ymmärrettiin Ruotsissa ja maan rajaviranomaiset alkoivatkin estää J-passin haltijoita saapumasta maahan.[11]
Erityisen oudoksi asian tekee se, että vaikka natsit nimenomaisesti halusivat eroon juutalaisista, niin J-kirjaimen todellisen merkityksen kertominen Ruotsille ja Sveitsille vaikutti täysin päinvastoin eli vaikeutti juutalaisten poismuuttoa. Jostain tuntemattomasta syystä natsi-Saksan viranomaiset halusivat Sveitsin ja Ruotsin välttyvän juutalaispakolaisilta.
14.11.1938
Suomea natsi-Saksa johti harhaan väittäen, että J-kirjaimella varustetun passin haltia voisi halutessaan palata Saksaan.[12] Saksa asetti Sveitsin ja Ruotsin eri kategoriaan, kuin Suomen ja muut maat.
1938/39
Ruotsin rajaviranomaiset tarkistivat maahan pyrkiviltä, oliko näiden vanhemmissa juutalaisia, mistä Daily Herald sai aiheen kriittiseen artikkeliin:
"Natsit ovat viimein onnistuneet taivuttamaan Ruotsin polvilleen antisemitististen teorioidensa edessä, valtion joka on maailman demokraattisimpia maita. - - Kaikki ulkomaalaiset, jotka oleskelevat maassa yli kaksi vuorokautta, joutuvat vastaamaan moniin kysymyksiin. Yhdessä niissä kysytään, onko kumpikaan ulkomaalaisen vanhemmista juutalainen."[13]
Norja merisodan tuki­alueeksi
Kevät 1940
Saksa miehitti Norjan, minkä seurauksena Suomessa läpikulkumatkalla olleitten juutalaispakolaisen jo ennestään vaikea matka vaikeutui vielä lisää. Miehityksen alettua Ruotsiin tuli pakolaisia Norjasta ja osan maahan pyrkivistä Ruotsin rajaviranomaiset käännyttivät takaisin.
1940-1941
Välirauhan aikana Ruotsi vastaanotti Suomesta muutamia kymmeniä sosialidemokraattisia pakolaisia.[14]

Jatkosodan aika

Pakolaisten siirtoon liittyviä tapahtumia.
4.1.1941
Presidentti nimitti J.W.Rangellin hallituksen, jonka sisäministerinä oli Toivo Horelli.
25.6.1941
Jatkosota syttyi ja Suomesta tuli Saksan aseveli.
Lokakuu 1942
Valpo aikoi poistaa maasta joukon vieraiden maiden kansalaisia, heidän joukossaan myös juutalaisia.[15]
26.10.1942
Miehitetyssä Norjassa alkoivat SS-miehet yhdessä norjalaispoliisien kanssa pidättää yli 15 vuotiaita miespuolisia juutalaisia.[16]
Hallituksen istunto
2.11.1942
Pää- ja sisäministerin ollessa poissa tehtävistään, hallituksen vanhimpana ministerinä Väinö Tanner käytti väliaikaista päätösvaltaansa ja keskeytti karkotusprosessin. Karkotukset sinällään olivat normaaleja niin tuolloin[17] kuin tänäkin päivänä.
3.11.1942
Valtioneuvoston istunnossa käsiteltiin karkotusasiaa nimenomaan juutalaispakolaisten osalta. Kannanotot menivät nopeasti jyrkiksi ja Horelli uhkasi erota, mikäli ministerien toimivaltojen rajoja ei kunnioitettaisi. Myös Fagerholmin on väitetty uhanneen erota hallituksesta, mikä kuitenkin on kyseenalaista. (Fagerholm)
6.11.1942
Valpo toimeenpani karkotuksen, jossa 27 ihmisen joukossa oli 8 juutalaispakolaista. Juutalaisista natsit surmasivat 7, vain Georg Kollman pelastui. Ei-juutalaisten kohtalo ei ole tutkijoita kiinnostanut.
8.11.1942
Hitler piti radiopuheen jossa hän lausui:
"Valtiopäiväistunnossa [1939] sanoin: Jos juutalaiset kuvittelevat maailmansodan vievän eurooppalaisen rodun hävittämiseen, ei tuloksena ole se, vaan juutalaisten häviäminen Euroopasta. Minun ennustukselleni naurettiin, lukemattomat eivät naura enää."

Ulkoministeriön yritys pakolaisten siirtämiseksi

Lähettiläs Wasastjerna Tukholmassa
Ote Ivalon muistiosta 17.11.1942
17.11.1942
Kaksi sosialidemokraattia, puoluesihteeri A. Aaltonen ja kansanedustaja A. Wirtanen, kävivät ulkoministeriön poliittisen osaston päällikön Asko Ivalon puheilla. He ehdottivat pakolaisten siirtämistä Ruotsiin, vaikka Virtasen mukaan Ruotsin hallitus ei ollutkaan halukas ottamaan vastaan juutalaispakolaisia Suomesta.
21.11.1942
Ulkoministeriö ehdotti pakolaisten siirtämistä sisäministeriölle, minkä ehdotuksen Horelli hyväksyi nopeasti ja ilman vastalauseita.[18]
24.11.1942
Ulkoministeriö pyysi Tukholman lähettilästä J.Wasastjernaa, tutkimaan epävirallisesti mahdollisuuksia siirtää pakolaiset Ruotsiin.
26.11.1942
Norjassa toteutettiin juutalaisten pidättämisen toinen aalto. Norjalaispoliisit pidättivät juutalaiset naiset ja lapset, jotka kuljetettiin vielä samana päivänä pois maasta.
Marraskuu
Tukholmassa lähettiläs Wasastjerna oli henkilökohtaisesti yhteydessä poliittisen osaston v.t. päällikköön, Staffan Söderblomiin, ja lähettilään ystävät puolestaan ottivat yhteyttä pääministeri Hanssoniin, Ruotsin Punaiseen Ristiin ja sosiaalihallituksen pääjohtaja Höijeriin. Hansson, Höijer ja Söderblom antoivat kielteisen vastauksen.
4.12.1942
Ruotsista lähetetyssä kuriiriviestissä kerrottiin, että Ruotsin pääministeri Hanssonin mukaan "Suomen pitäisi koettaa länsivalloille osoittaa itsenäisyyttään suojelemalla ainakin toistaiseksi näitä pakolaisia." (saapunut ulkoministeriöön 5.12.1942)

Isaac Pergamentin ja Valpon yhteistyö

Pergament epävirallisesti Tukholmassa
Ote Horellin antamasta hyväksynnästä 5.12.1942
26.11.1942
Helsingin juutalaisen seurakunnan hallintoneuvosto teki päätöksen Isaac Pergamentin lähettämisestä Tukholmaan. Pergament ei kuitenkaan lähtenyt välittömästi Ruotsiin. Samana päivänä Norjassa oli toimeenpantu em juutalaispidätysten toinen aalto.
5.12.1942
Ruotsista tulleista kielteisistä vastauksista huolimatta siirtoasian valmistelu Suomessa jatkui. Sisäministeri Horelli ilmoitti Valpon päällikön Arno Anthonin varmentamassa kirjeessä ulkoministeriölle hyväksyvänsä ehdotuksen pakolaisten siirtämiseksi Ruotsiin. Kirjeen liitteenä oli 150 pakolaisen nimet.[19]
Joulukuu 1942
Isaac Pergamentille soitettiin Valtiollisesta poliisista ja pyydettiin virastoon käymään. Etsivä Olavi Viherluoto pyysi Pergamentia matkustamaan Ruotsiin ja tiedustelemaan siellä juutalaisseurakunnan johtokunnalta, olisiko tämä valmis ottamaan Suomessa jäljellä olevat juutalaispakolaiset Ruotsiin.[20]
Joulukuu 1942
Pergament matkusti Tukholmaan. Mosaiska församlingenin johtokunnan puheenjohtaja Gunnar Josefssonille hän kertoi vaarasta, että saksalaiset saattaisivat vaatia juutalaispakolaisten luovutusta.[21] Josefsson tapasi Ruotsin sosiaaliministeri Möllerin ja oli yhteydessä ulkoministeri Güntheriin. Jälkimmäisen mukaan ei ollut välitöntä vaaraa, sillä "Suomen hallitus oli päättänyt selvästi torjua sellaiset vaatimukset."[22]
8.12.1942
Ruotsin ulkoministeriön poliittisen osaston päällikkö Staffan Söderblom ja sanomalehtitoimiston päällikkö Oscar Thorsing kertoivat suomalaisille, että mikäli suomalaiset lähettäisivät juutalaisia Saksaan, sen seurauksena olisi "Ruotsissa yleisesti tunnettujen tosiasioiden mukaisesti, kuolema."[23]
11.12.1942
Yhdysvaltain lähettiläs Schoenfeld lähetti salasanoman Helsingistä Washingtoniin: "...Suomen juutalaisen seurakunnan päämies on ollut Tukholmassa jokin aika sitten ja on pyrkinyt neuvottelemaan pakolaisten siirtymisestä Ruotsiin..."[24]
Joulukuu 1942
Tukholman seurakunta ilmoitti Helsingin seurakunnalle, että Ruotsin Helsingin-lähetystö oli saanut ohjeet, että jos karkotus tai luovutus jossain vaiheessa todella uhkaa, lähetystö voi heti antaa viisumit.[25]
* * *
5.3.1943
J.W.Rangellin hallituskausi päättyi ja uudeksi pääministeriksi nimitettiin Edwin Linkomies. Sisäministeri Toivo Horelli korvattiin Leo Ehrnroothilla.
17.6.1943
Hansson vastusti edelleen sadan juutalaispakolaisen tuloa Suomesta esittäen kantansa perusteiksi taloudelliset syyt: "Ruotsin valtio ei ryhdy huolehtimaan niistä kustannuksista, jotka aiheutuvat juutalaispakolaisten maahantulosta."[26]
1943
Ruotsi salli 14 juutalaisen matkustaa Suomesta Ruotsiin.
1944
Amerikkalaisten luvattua huolehtia pakolaisten kustannuksista (War Refugee Board), Ruotsi päästi 131 Suomessa ollutta juutalaispakolaista maahan.
2. Analyysiosa
Ensimmäinen siirtoyritys - Wasastjerna
Marras-joulukuu 1942: ensimmäinen siirtoyritys diplomaattisin keinoin. Auttaisiko Ruotsin valtio Suomea? Suurlähettiläs Wasastjerna Tukholmassa.

Sodan aikana Suomi oli täysin riippuvainen Saksasta niin elintarvikkeiden kuin aseiden ja polttoaineidenkin suhteen. Syksyllä 1942 pelloilta saatiin tosin jo 3/4 tarpeesta, mutta Saksan vilja-apua tarvittiin yhä. Suomella ei myöskään ollut varaa maksaa viljastaan. Riippuvuus antoi Saksalle mahdollisuuden kiristää Suomea, mitä se oli – huonolla menestyksellä – yrittänytkin vuotta aikaisemmin Leningradin saarrostuksen alkuvaiheessa.

Pakolaisten siirto oli valtiojohdon asia

Aaltosen ja Virtasen vierailtua Asko Ivalon luona, tämä ryhtyi toimeen välittömästi. Hän otti yhteyttä esimieheensä ulkoministeri Wittingiin, Suomen Punaisen Ristiin ja ilmeisesti myös Valpoon, joilta kaikilta sai hyväksynnän Wasastjernalle lähetettävälle toimeksiannolle. Tämän jälkeen, vielä samana päivänä, Ivalo laati presidentille ja 7 ministerille tarkoitetun muistion.

Poliittinen jakelu

Muistion jakelu

Ivalon muistion jakelu on ollut todella laaja:

Presidentti Risto Ryti (Edistyspuolue)

Pääministeri J.W.Rangell (Edistyspuolue)

Ulkoministeri Witting (ammattiministeri, Rkp:n jäsen)

Valtiovarainministeri Tanner (Sosialidemokraattinen puolue)

Puolustusministeri Walden (Päämaja)

Opetusministeri Kukkonen (Maalaisliitto)

Kansanhuoltoministeri Ramsay (Ruotsalainen kansanpuolue)

Sisäministeri Horelli (Kokoomus)

Jakelussa mainituista henkilöistä ainoastaan presidentillä sekä ulko- ja sisäministereillä oli jonkinlainen virka-asemaan liittyvä kytkös pakolaisiin. Kuitenkin se on presidentin ja lainopillisen neuvonantajan lisäksi kattanut kaikki puolueet (IKL pois lukien) ja Waldenin kautta myös Päämajan.

Esimerkiksi opetusministeri Kukkosella ei ollut minkäänlaista yhteyttä pakolaisiin, mutta hän oli Maalaisliiton edustaja hallituksessa. Asia ei kuulunut myöskään Rangellille, Waldenille, eikä Ramsaylle. Tannerin kohdalla informointia voisi perustella poliittisella kytköksellä.

Ivalon muistio onkin suunnattu Suomen valtiojohdolle, eikä pelkästään ministerijoukolle. Puoluekentän kattavuus kertoo, että kyseessä on ollut merkittävä poliittinen kysymys; paljon enemmän kuin pelkkä ministerijakelu. Siinä näkyy Wittingin kädenjälki ja siirto-operaatiolle haluttiin erittäin vahva poliittinen tuki.

IKL syrjäytettiin

Isänmaallisen kansanliikkeen sivuuttaminen on ollut poliittinen päätös, joka on mitä ilmeisimmin perustunut Wittingiltä saatuun ohjeeseen. Olisi ollut kovin uskallettua, jos virkamies olisi omavaltaisesti päättänyt pitää yhden puolueen syrjässä asioiden hoidosta. IKL:n ohittaminen on mahdollistanut sen, että asia on saanut hallitukselta nopeasti hiljaisen hyväksynnän ilman, että se olisi päätynyt julkisuuteen - ja saksalaisille - ennen aikojaan.

IKL:n säännöissä ja periaateohjelmassa ei käsitelty lainkaan juutalaisuutta, mutta sen lehdistössä esiintyi antisemitistisiä purkauksia. Vuoden 1938 aikana sen pää-äänenkannattajassa Ajan Suunta -lehdessä, oli 14 kirjoitusta, joissa suhtauduttiin myönteisesti Saksan juutalaispolitiikkaan,[27] saaden vastakaiukseen lähinnä ärtymystä muissa suomalaislehdissä. Kaikkien puolueiden pää-äänenkannattajia myytiin 1938 aikana yhteensä 125 miljoonaa kappaletta. Näistä 7,5 miljoonassa (6% kaikista) oli kielteinen ja 0,6 miljoonassa (0,5%) myönteinen artikkeli Saksan juutalaispolitiikasta.

Hallituksen hyväksyntä

Wasastjernan toimeksianto

Muutama päivä muistion jälkeen sisäministeriö antoi hankkeelle hyväksynnän ja Wasastjerna sai toimeksiannon. Asiakirjassa lukee "Hallituksen ja asianomaisten viranomaisten, nimenomaan sisäministeriön...", mikä sitoo Suomen hallituksen kyseiseen hankkeeseen.

Sisäministeriön myönteisen kannan esiin ottamisella on mitä ilmeisimmin haluttu painottaa, että pakolaisjuutalaisten asema oli muuttunut päinvastaiseksi muutaman viikon takaisesta karkotuspäätöksestä. Muussa tapauksessahan sisäministerin kantaa, joka oli sama kuin muidenkin ministerien, ei olisi lainkaan tarvinnut tuoda esille.

Saksan pelko?

Aaltosen ja Virtasen vierailu ulkoministeriössä vaikuttaa oudon byrokraattiselta. Kaikkein yksinkertaisin menettelytapa olisi ollut, että Tanner olisi keskustellut suoraan Wittingin ja Horellin kanssa.

Asian kierrättäminen virkamiehen kautta antoi maan ylimmälle valtiojohdolle suojaa saksalaisten mahdollisten vastareaktioitten suhteen. Ivalohan laittoi asian liikkeelle omissa nimissään mainitsematta, että oli saanut sille ulkoministeri Wittingin hyväksynnän, mikä tuli esille vasta sodan jälkeen Valpon kuulusteluissa.

Horellin suhtautuminen muuttui

Horelli hyväksyi siirron, Anthoni vahvisti

Sisäministeri Horellille tehtiin 21.11.42 ulkoministeriön virkamiehen toimesta ehdotus pakolaisten siirtämisestä Ruotsiin, minkä hän hyväksyi pikimmiten ja Wasastjerna sai asiaa koskevat ohjeet kolme päivää myöhemmin.

Pari viikkoa aikaisemmin Horelli oli kuitenkin uhannut erota, jos hänen toimivaltaansa puututtaisiin. Pakolaisasiat, myös heidän maasta poistamisensa, kuuluivat nimenomaan sisäministerille. Yhteydet Ruotsiin kuuluivat ulkoministeriölle, mutta vasta sisäministeriön tekemän siirtopäätöksen jälkeen.

Välitön hyväksyntä kertoo, että sisäministeriössä oli arvioitu asiat uudelleen ja usein juutalaisvastaiseksi nimetty sisäministeri Horelli oli muuttanut asennettaan suhtautumisessaan pakolaisjuutalaisiin.

Tapahtumahistorian ja reaktioitten perusteella tulee vaikutelma, jonka mukaan joku isompi instanssi olisi kävellyt Horellin ylitse ja tämä joutunut "ottamaan lusikan kauniiseen käteen".

Siirtoasia on ollut valtiojohdolle tärkeä

Wasastjerna Tukholmassa

Kuriiri­sanoma Tukholmasta

Wasastjerna on ollut Tukholmassa yritteliäs; hän oli pyytänyt kolmea eri ystäväänsä auttamaan asiassa. Neljäs kontakti syntyi, kun hän itse oli yhteydessä poliittisen osaston v.t. päällikköön. Lähettiläs sai useita kielteisiä vastauksia ja pisteen hänen yrityksilleen laittoi lopulta pääministeri Hansson, joka kuriiriviestin mukaan "...katsoi vaikeaksi tällä hetkellä, koska juuri nyt tulee runsaasti juutalaisia Norjasta. Suomen pitäisi koettaa länsivalloille osoittaa itsenäisyyttään suojelemalla ainakin toistaiseksi näitä pakolaisia.".

On kysyttävä, että miksi yksi puhelinsoitto yhdelle ruotsalaisministerille ei riittänyt? Wasastjernan vastauksesta tulee myös vaikutelma, että tässä asiassa ja aikataulussa Suomen Tukholman-lähettiläällä ei ylipäätään ollut pääsyä Ruotsin päättäjien puheille.

Monta eri tahoa antoi saman vastauksen, mikä kertoo, että Ruotsin puolella asia on jo ollut ohjeistettuna etukäteen. Ruotsi oli ennakkoon valmistautunut torjumaan juutalaispakolaisten tulon nimenomaan Suomesta.

Svenska Röda Korset

Ruotsin Punaisen Ristin vastaus oli ainoa myönteiseltä vaikuttava, mutta oudon byrokraattinen: "...ruotsalaiselta taholta on käännytty Ruotsin Punaisen Ristin puoleen joka suhtautunut positiivisesti ja liittänyt tämänkin kysymyksen laajempaan Suomen ja Norjan avustamista koskevaan ulkodepartementiin jätettyyn P.M:ään."

SRK "kysyi lupaa" Ruotsin ulkoministeriöltä liittäen juutalaispakolaisten auttamisen Norjan asioihin. Aivan kuin juutalaispakolaiset eivät olisi saaneet tulla maahan omia aikojaan, vaan ainoastaan jonkin Norjaan liittyvän hankkeen puitteissa. Tämä kytkös tekee Ruotsin Punaisen Ristin vastauksesta asiallisesti ottaen kielteisen.

Byrokratia on yksi tapa torjua asia, vaikka nimellisesti ollaankin myötämielisiä.

Tärkeä siirto

Yhteydenottojen runsas määrä, kertoo, että pakolaisten siirtäminen Ruotsiin on ollut Suomelle erittäin tärkeää. Samalla käy myös ilmi, että jostain tuntemattomasta syystä nimenomaan Suomesta tulevien juutalaisten torjuminen oli Ruotsille tärkeää. Ruotsin asenne alkoi pehmetä seuraavana vuonna ja muuttui lopullisesti vasta 1944.

Wasastjernalle annetussa toimeksiannossa on mainittu, että pakolaisten siirto Ruotsiin "...tietäisi meille suurta helpotusta." Mistään asiakirjasta ei tule ilmi, miksi pakolaisten siirto oli Suomen viranomaisten silmissä tärkeä asia, peräti "suuri helpotus". Neljän miljoonan asukkaan maassa 150 pakolaista ei sinällään ollut lainkaan asia, vaikka heidät olisi pitänyt ottaa turvasäilöön.

Ruotsalaiset sanomalehdet alkoivat näitä aikoja (Göteborgs-Posten 3.12.1942) julkaista artikkeleita kuukautta aikaisemmin tapahtuneesta 8 juutalaispakolaisen karkottamisesta.[28] Ruotsalaislehtien kirjoittelulla ei siten ole voinut olla vaikutusta Suomen viranomaisten toimiin; Ivalon muistio oli lähtenyt liikkeelle jo kolme viikkoa ennen Göteborgs-Postenia.

Asia on ollut myös erittäin kiireellinen

Siirtohanketta on viety eteenpäin nopeasti:

Ivalo laati muistionsa samana päivänä kun oli kahden sosialidemokraatin jälkeen tavannut Wittingin ja ollut yhteydessä SPR:iin ja ilmeisesti myös Valpoon. Virkatie on nopea silloin, kun siihen on hyvä syy. Juutalaispakolaisten asia oli saanut runsaasti huomiota lehdistössä ja hallituksessa, mutta Ivalon muistiosta ei selviä, miksi nimenomaan nopea siirto oli erittäin tärkeää.

Lähettiläs Wasastjernan ohjeistus on tapahtunut kiireisesti: tuolloin ei edes tiedetty, montako ihmistä tarkalleen ja ketkä, olisi tarkoitus Ruotsiin toimittaa. Pakolaisluettelon UM sai vasta viikkoa myöhemmin. Viisumien saamisen kannalta nimitiedot olivat kuitenkin välttämättömiä; Ruotsi oli vuoden 1940 kesäkuusta alkaen vaatinut Suomesta tulevilta viisumia.

Wasastjerna vei tunnustelunsa Tukholmassa päätökseen välittömästi, odottamatta edes yhtä viikkoa, että olisi saanut käyttöönsä pakolaisten nimiluettelon.

Suomen ulkoministeriön pyynnöstä tehdyssä pakolaisluettelossa oli yksi, kolme kuukautta aikaisemmin kuollut henkilö,[29] mikä kertoo, että edes heidän osoitteitaan ei oltu tarkistettu. Saati sitten, että pakolaisilta itseltään olisi kysytty, että tuntevatko he olonsa turvattomaksi ja haluavatko he poistua Suomesta (muutamat Ruotsiin siirretythän tulivat takaisin vielä sodan aikana).

Nimiluetteloon oli myös lisätty Elia Zilbergasin nimi lyijykynällä,[30] vaikka kyseessä oli viranomaisasiakirja.

Kaksi siirtoyritystä peräperää pääministeri Hanssonin torjuvasta päätöksestäkin huolimatta (Pergamentin matkaa käsitellään seuraavassa jaksossa).

Sekä juutalaisia että tshekkejä

Ei-juutalaisten mukanaolo ei ole vahinko, koskapa toimeksiannossa on käytetty ilmaisua "Lähes kaikki ovat israeliittoja", ja nimiluettelossa neljän ihmisen kohdalla kansallisuudeksi on mainittu "tshekki". Kyseessä on siten ollut lähtökohtaisesti pakolaisluettelo, eikä juutalaisluettelo, vaikka arkikielessä tällaista nimitystä voidaankin käyttää. ("Juutalainen" merkintä).

Norjassa alkaneet juutalaisnaisten ja -lasten pidätykset ovat varmaankin lisänneet paineita Suomessa, mutta ne eivät selitä siirtohankkeen aloittamista eikä tavatonta kiirettä. Norjan asioilla ei ollut minkäänlaista näkyvää kytköstä Suomeen.

Kuitenkin sekä Suomen viranomaisten että juutalaisen seurakunnan silmissä juutalaispakolaisiin kohdistui - todellinen tai kuviteltu - välitön uhka.

Toinen siirtoyritys - Pergament
Joulukuu 1942: toinen siirtoyritys epävirallisesti. Auttaisiko Ruotsin valtiovalta juutalaispakolaisia Ruotsin omien juutalaisten pyynnöstä?

Valpon toimeksianto Pergamentille

Helsingin juutalaisessa seurakunnassa vaikuttaneen lääketieteen lisensiaatti Isaac Pergamentin todistus punaisen Valpon kuulusteluissa pian sodan jälkeen:

"Joulukuussa 1942 ja sen jälkeen kun edellämainitut pakolaiset oli jo karkoitettu, oli valtiollisesta poliisista soitettu kuulusteltavalle ja pyydetty häntä käymään mainitussa virastossa. Saavuttuaan mainittuun virastoon oli kuulusteltava tavannut siellä muistamansa mukaan Viherluoto-nimisen henkilön, joka oli pyytänyt kuulusteltavaa matkustamaan Ruotsiin ja tiedustelemaan siellä juutalaisseurakunnan johtokunnalta, olisiko tämä valmis ottamaan Suomessa jäljellä olevat juutalaispakolaiset Ruotsiin."
Pergamentin kutsu Valpoon
Vierailu Ruotsissa 1942

Valtiollinen poliisi oli kuitenkin poliisiorganisaatio, ei tiedusteluorganisaatio. Sen toimivallan rajat päättyivät Suomen valtion rajoihin. Laki ei antanut Valpolle oikeutta lähettää asiamiestä vieraaseen valtioon,[31] tässä tapauksessa vieläpä toimeenpanemaan maan pääministerin vastaista tointa.

Asetus 434/1938 rajasi Valpon toiminta-alueeksi Suomen

Matkustuspyynnön esittäessään virkatehtävää hoitanut Valtiollisen poliisin etsivä Olavi Viherluoto meni ohi lain hengen ja kirjaimen.

Toisaalta voidaan kyllä sanoa, että Valpon toiminnan luonteeseen kuului meneminen lain ja laittomuuden hämärämaailmaan. Niinhän se, kuten myös Valpon edeltäjä Etsivä keskuspoliisi, oli tehnyt ennenkin.[32] Lain rikkominen joskus aikaisemmin ei kuitenkaan tehnyt lain rikkomisesta laillista. Erityisen huomattavaa on, että kun lain valvoja rikkoo tietoisesti lakia, siihen tarvitaan selkeä motiivi (Valpo).

Mennessään Tukholmaan toimeenpanemaan Valpolta saamaansa tehtävää, Isaac Pergamentista tuli - ruotsalaisten näkökulmasta katsottuna - sotaa käyvän valtion salainen asiamies, jonka tavoitteena oli kumota maan valtiojohdon päätös (Pergament). Tämä tapahtui aikana, jolloin Ruotsin maahantuloviranomaisilla oli määräys olla päästämättä juutalaisia maahan, ellei siihen ollut erityistä syytä.

Pergament kiireellisesti Ruotsiin

Ensimmäisen siirtoyrityksen yhteydessä Wasastjerna oli toiminut ripeästi ja myös Pergamentin Tukholman-matka on toteutettu äärimmäisen kiireellisenä sekin:

Matkan alkupäivämäärä: Pergament tapasi Viherluodon omien sanojensa mukaan joulukuussa. Niin kauan kuin Wasastjernan yritykset Tukholmassa olivat kesken, ei Pergamentia tarvittu. Tapaaminen olisi siten tullut tarpeelliseksi vasta sen jälkeen, kun ulkoministeriö oli saanut perjantaina 5.12.1942 kuriiriviestin, jossa Hanssonin suulla oli suljettu ovet diplomaattisilta ponnisteluilta. Samana päivänä se sai sisäministeri Horellilta nimiluettelon 150 pakolaisesta, joten Ruotsiin voitiin toimittaa täsmällistä tietoa.

Matkan päätöspäivämäärä: USA:n Helsingin-lähettiläs Schoenfeldt lähetti 11.12.1942 salasähkeen Washingtoniin, jossa hän käytti sanamuotoa "on ollut Tukholmassa jokin aika sitten".

Aikaongelma: Pergamentin ruotsinmatkan aikahaarukka on ollut yhden viikon suuruusluokassa, sisältäen viikonlopun ja Suomen itsenäisyyspäivän.

Jotta Pergament olisi voinut matkustaa Ruotsiin, hänellä on täytynyt olla:

lupa poistua maasta (Suomi oli sotaa käyvä valtio)

passi tai muu molempien maiden viranomaisten hyväksymä henkilöllisyystodistus

viisumi; Ruotsi oli vaatinut suomalaisilta viisumia kesästä 1940 lähtien ja lisäksi Hanssonin 1938 antama juutalaisten maahantulokielto oli Suomen osalta yhä voimassa, vaikkakin Norjan osalta osin murtunut

matkalippu ja kulkuneuvossa on ollut - tai siihen on tehty - tilaa Pergamentille

Aikaa ovat vieneet myös:

matka Suomesta Ruotsiin (mukaan lukien mahdollinen odotusaika; laivat ja lentokoneet eivät kulkeneet joka päivä, vaan olivat sidoksissa aikatauluihin ja sääolosuhteisiin)

neuvottelut Tukholman seurakunnassa

Josefssonin yhteydenotot Ruotsin viranomaisiin, mm tapaaminen sosiaaliministeri Möllerin kanssa

Vaikka Pergamentin matkaa olisikin ryhdytty valmistelemaan välittömästi seurakunnan hallintoneuvoston päätöksen jälkeen (Seurakunta), on näin nopea matkan toteutuminen onnistunut ainoastaan Valtiollisen poliisin ja ulkoministeriön mahtikäskyjen turvin.

Isaac Pergamentia matkaan saattaessaan Suomen viranomaisilla on ollut paniikkia hipova kiire.

Motiivien analysointia

Pergamentin ja Viherluodon kohtaaminen lain ja motiivin näkökulmasta.

Lain venyttäminen tai jopa sen rajojen ohittaminen Valtiollisen poliisin toimesta oli sinällään vähäpätöinen asia, mutta asian mitättömyydestä riippumatta siihen tarvittiin motiivi. Viranomainen rikkoo harkitusti lakia ainoastaan, jos siihen on olemassa riittävän hyvä peruste.

Valpon etsivä Olavi Viherluoto: Viherluodolla ei ollut lain antamaa oikeutta lähettää asiamiestä Ruotsiin. Minkäänlaista henkilökohtaista motiivia tällaiseen ei lähdekirjallisuudesta löydy; hänen toimintansa on perustunut esimieheltä saatuun tehtävänantoon.

Valpon johtaja Arvo Anthoni: Viherluodon esimiehellä, Arvo Anthonilla, oli presidentin erikseen myöntämä henkilökohtainen oikeus karkottaa vieraiden valtioiden kansalaisia Suomesta, mutta hänellä ei ollut oikeutta lähettää asiamiestä vieraaseen valtioon. Hänelläkään ei ollut omaehtoista motiivia pakolaisten auttamiseen ja lisäksi hän oli muutamaa viikkoa aikaisemmin päättänyt 8 juutalaisen maasta poistamisesta. Näin ollen myös Anthonin kohdalla voidaan päätellä, että hän on toimeenpannut ylemmältä taholta saamansa käskyn.

Sisäministeri Toivo Horelli: Anthonin - Valtiollisen poliisin - usein juutalaisvastaiseksi kutsuttu esimies, oli ainoa henkilö, joka on voinut tällaisen käskyn Valpolle antaa. Muilla ministereillä ei ollut oikeutta käskyttää Valpoa hänen ohitseen. Hänenkään kohdalla ei voida osoittaa minkäänlaista henkilökohtaista motiivia pakolaisjuutalaisen auttamiseen. Pikemminkin päinvastoin, sillä juuri hän oli muutamaa viikkoa aikaisemmin hyväksynyt 8 juutalaisen karkottamisen vaatien (Anthonille henkilökohtaisesti kuuluvaa) karkotusoikeutta kunnioitettavaksi jyrkin uhkauksin.

Jollakulla on kuitenkin ollut voimakas motiivi auttaa juutalaispakolaisia ja lisäksi vielä kanttia olla piittaamatta Suomen laista.

Ongelmalliset naapuruussuhteet

Sittenkin uhka Saksasta?

Tukholman juutalaisessa seurakunnassa Pergament oli maininnut mahdollisuudesta, että saksalaiset saattaisivat vaatia juutalaisia luovutettaviksi. Sanamuoto kertoo, että vaatimusta ei kuitenkaan oltu tehty, vaan että kyseessä oli pelko. Toisaalta Suomen omien juutalaisten asenne saksalaisiin oli suorastaan haastava (Suomenjuutalaiset).

Saksalaisten juutalaisvastaiset toimet olivat jyrkentyneet miehitetyissä Länsi-Euroopan maissa pitkin vuotta 1942. Ranskassa koettiin juutalaisten joukkopidätysten aalto heinäkuussa, jolloin yksin Pariisissa pidätettiin 13.000 pakolaisjuutalaista lähinnä ranskalaisviranomaisten toimesta.

Wipert von Blücher

Kolmannen valtakunnan Helsingin-lähettilästä, Wipert von Blücheriä, ovat sodanjälkeisen ajan tutkijat kiitelleet hänen natsisminvastaisesta asenteestaan. Saksan suurlähettiläiden joukossa häntä onkin pidetty poikkeuksena. Vaikkakin hän työssään käytti kansallissosialistista retoriikkaa, hän vastusti byrokratian keinoin kansallissosialismin levittämistä Suomeen,[33] eikä edes pitänyt yhteyttä IKL:ään varsinaisista natsipuolueista puhumattakaan.

Blücher lähetti 29.9.1942 Berliiniin viestin, jossa hän kertoi, ettei Suomessa ollut juutalaislakeja: "Judengesetze bestehen in Finnland noch wie vor nicht".[34] Voimassa olleesta lainsäädännöstä kertominen on kuitenkin ollut tarpeetonta, sillä asiantila tunnettiin Saksassa, jossa sisäministeriö oli selvittänyt tämän seikan jo ennen Barbarossaa.

Lähettilään viestistä voidaan tehdä johtopäätös, jonka mukaan Berliinistä olisi tullut jonkinlainen juutalaisvastaisia toimenpiteitä koskeva yhteydenotto. Ei näet ole todennäköistä, että Blücher olisi lähettänyt tällaisen sanoman Saksaan ilman ärsykettä. On myös mahdollista, että "juutalaiskysymys" olisi otettu esille Blücherin ja Wittingin välisissä keskusteluissa minkä keskustelun tuloksen lähettiläs kertoi Berliiniin.[35] Epäily natsien heräävästä kiinnostuksesta Suomessa oleviin juutalaisiin on saattanut päätyä suomalaisille joko Blücherin tai Suomen oman tiedustelun toimesta.[36] – Tarkempia tietoja asiasta ei ole.

Suomen viranomaiset

Rangellin hallituksen aikana tehtyihin pakolaisten siirtoyrityksiin osallistui konkreettisesti ainakin 6 viranomaista, Ivalon laaja jakelu huomioiden todennäköisesti huomattavasti useampia:

ulkoministeri Witting

sisäministeri Horelli

Tukholman-lähettiläs Wasastjerna

ulkoministeriön poliittisen osaston päällikkö Asko Ivalo

Valpon johtaja Anthoni

Valpon etsivä Olavi Viherluoto

Viranomaisten lisäksi ainakin sosialidemokraatit Aaltonen ja Wirtanen

Kylmäkiskoinen Ruotsi

Hanssonin em lause: "Suomen pitäisi ... suojelemalla ainakin toistaiseksi näitä pakolaisia." – Rautkallio on kiinnittänyt huomiota sanaan "toistaiseksi", joka tekee sanomasta varsin karmean. Sananmukaisesti otettuna sitä voidaan tulkita siten, että Hansson oletti Saksan tulevan vaatimaan juutalaisia luovutettaviksi ja että Suomi olisi vaatimusten edessä voimaton. Ruotsissa tiedettiin juutalaisia Saksassa odottavasta kohtalosta, mistä he muutama päivä kuriirisanoman jälkeen suomalaisia informoivat.[37]

Hanssonin ilmausta "toistaiseksi" on kuitenkin tulkittava tietyllä varauksella. Kuriirisanoman lähettänyt Wasastjerna ei ollut läsnä kuulemassa Hanssonia, vaan kyseessä on toisen käden tieto, vaikkakin sitä voidaan pitää luotettavana.

Rangellin hallitus yritti juutalaispakolaisten siirtoa 1942, mutta tuolloin Ruotsi tyrmäsi ehdotuksen (Ruotsi). Vasta Linkomiehen hallituksen aikana Ruotsi muutti juutalaispolitiikkaansa Suomen suhteen sallien 1943 kesällä 11 juutalaispakolaisen maahantulon.[38] Vuoden 1944 toukokuussa maahantuloluvan sai 106 juutalaispakolaista ja myöhemmin samana vuonna, USA:n avustuksella, 25 lisää.[39]

Muutamaa kuukautta myöhemmin alkoi kuitenkin paluumuutto, kun Ruotsiin menneistä muutamat tulivat takaisin Suomeen jo vuoden 1944 syksyllä. Tällöin Helsingin juutalainen seurakunta asettui paluumuuttajiin torjuvalle kannalle asuntopulaan vedoten.[40] Suomeen palatessaan - sota oli vielä käynnissä - he riskeerasivat oman tulevaisuutensa ja syy on mysteeri (Paluumuuttajat).

Vastaukset Ruotsin päättäjiltä

Kuriiri­sanoma Tukholmasta

Juutalaispakolaisten siirtoa koskeviin kahteen yritykseen tuli Ruotsin viranomaisilta ainakin 5 kielteistä vastausta.

Asian tyrmäsivät:

pääministeri Hansson

ulkoministeri Günther

sosiaaliministeri Möller

sosiaalihallituksen pääjohtaja Höijer

poliittisen osaston päällikkö Staffan Söderblom

ulkoministeri Güntherin päätöksiin sitoutumalla myös Ruotsin Punainen Risti

Sisärengas ja Saksan juutalaispolitiikka

Informaatio ja tietäminen

Mitä, ja milloin, Saksan ulkopuolella tiedettiin holokaustista, juutalaisten systemaattisesta kansanmurhasta? Ja mitä tiedosta seurasi? Aikalaisten ongelmana on ollut ymmärtää saamansa tieto todeksi. Juutalaisten kansanmurhalle ei ollut rationaalista syytä ja muutos juutalaisten nöyryyttämisestä aina kaasukammioihin asti tapahtui askel kerrallaan.

Vastaavanlaisia hahmotusongelmia on aiheuttanut 10 miljoonaa ihmishenkeä vaatinut Stalinin hirmuhallinto. Lähempänä meidän aikaamme ovat Kambodzan joukkomurhat, Balkanin etniset puhdistukset ja Pohjois-Korean kansan kärsimykset.

Mitä ihminen tietää, ja mitä hän ymmärtää, ovat eri asioita. Yehuda Baueria mukaillen:[41]

1. saat informaation,
2. pidät sitä totena,
3. ymmärrät mitä se tarkoittaa,
4. harkitset omalta kohdaltasi vaihtoehtoja,
5. teet jotain tai olet tekemättä mitään.

Sisärenkaan analysoinnista

Ylintä valtaa Suomessa käyttäneen sisärenkaan kokoonpano on tulkintakysymys. Suomea kokonaisuudessaan koskeneissa asioissa sisärenkaan muodostivat presidentti Ryti, pääministeri Rangell, sosialidemokraattien puheenjohtaja Tanner, sekä sotamarsalkka Mannerheim.

Ulkoministeri Witting ja Berliinin lähettiläs Kivimäki olivat presidentti Rytin ja puolustusministeri Walden ja kenraali Heinrichs puolestaan marsalkka Mannerheimin apulaisia ja heidän saamaansa informaatiota voidaan pitää pitkälti samanlaisena. Ulkopoliittisissa asioissa Rangell oli yhtä tapahtumaa lukuun ottamatta lähinnä statisti.

Sisärenkaan keskusteluista ei ole pöytäkirjoja, mutta ulkopuolisten lähteitten avulla voidaan arvioida sitä, mitä he varmuudella tai todennäköisesti tiesivät juutalaisiin ja muihinkin ihmisryhmiin kohdistuvista julmuuksista.[42]

Presidentti Risto Ryti (Witting, Kivimäki)

Britit aateloivat Rytin 30-luvulla ("Sir Risto")

Voimakastahtoikseksi kutsuttu länsimielinen presidentti jätti välirauhan aikana maan tärkeimmän ulkopoliittisen aspektin, Suomen Saksan-suhteet, kokonaan ulkoministerille ja puuhasteli itse merkityksettömien Ruotsin- ja lännensuhteitten kanssa. Yksi selitys irrationaaliselle asetelmalle on, että tiukan tullen ulkoministeri olisi ollut helpommin uhrattavissa, eikä hänen sanansa sitonut Suomea yhtä tiukasti kuin presidentin.

Hitlerin suhtautumisesta presidentti Rytiin kertoo paljon hänen kirjeensä 23. kesäkuuta 1941, operaatio Barbarossan alkamista seuranneena päivänä. Kirje on osoitettu "Hänen korkeudelleen herra Suomen pääministerille herra Rytille, Helsingfors". Diplomaattisessa kirjeenvaihdossa presidenttiä ei nimitetä vahingossa pääministeriksi, valtiollisessa hierarkiassa alempiarvoiseksi, vaan kyseessä on ollut tahallinen tölväys. Hitler kirjoittaa "että mitä sitten tapahtuukin, Saksa ei jätä Suomea koskaan pulaan" millä hän muistutti Suomea sen riippuvuudesta Saksasta. Eikä jatkosota ollut vielä edes alkanut.[43]

Charles Hambro

Toimiessaan Suomen Pankin pääjohtajana, Risto Ryti oli tutustunut Englannin pankin pääjohtajaan, juutalaista sukujuurta olevaan Charles Hambroon (aateloitu hänkin), ja heitä on kuvattu perhetuttaviksi.

Välirauhan aikana Hambro vieraili Suomessa sekä huhtikuussa että lokakuussa 1940. Varsinkin jälkimmäinen tapaaminen on mielenkiintoinen, sillä tuolloin Hambro toimi Englannin tiedustelu- ja sabotaasipalvelun, Special Operations Executiven, Skandinavian osaston johtajana.[44] Vierailun varsinainen syy ei ole selvillä, mutta asiaa on ollut paljon, koskapa Suomen presidentti tapasi merkittävässä asemassa olleen brittiläisen tiedusteluvirkailijan kahtena eri päivänä. Kahta vuotta myöhemmin Hambro nimitettiin koko SOE:n johtajaksi.

Charles Hambrolla oli toimenkuvansa vuoksi sekä velvollisuus että edellytykset ylläpitää jo rauhan aikana rakennettua yhteyttä Suomen presidenttiin. Juutalaistaustaisena hänellä on ollut myös motiivi kertoa natsien julmasta politiikasta Rytille sen jälkeen, kun brittitiedustelu oli selvittänyt asian. Rytin kanava Hambroon sekä Englannin pankin pääjohtajaan Montague Normaniin on ainakin ollut ruotsalainen teollisuusmies Marcus Wallenberg.[44b] Minkäänlaista tietoa Wallenbergin - tai jonkin toisen kanavan - Suomeen välittämästä informaatiosta ei kuitenkaan ole saatavilla.

SS-Reichsführer Himmler

Heinrich Himmler oli vieraillut Rytin luona heinäkuussa 1942 ja presidentti oli kirjannut päiväkirjaansa tämän olevan "äärimmäisen jyrkkä antisemitiitti"[45].

Ulkoministeri Rolf Witting

Felix Kersten

Suomen kansalaisuuden saanut baltiansaksalainen "lääkintäneuvos" Felix Kersten kuului Himmlerin matkaseurueeseen ja hän vieraili Rytin luona yhdessä ulkoministeri Wittingin kanssa. Kersten oli presidentin tekemien sodanaikaisten päiväkirjamerkintöjen mukaan kertonut, että "...juutalaisia lähetetään joukoittain pois Saksasta Latviaan ja Puolaan, joissa heitä joukoittain kylmästi tapetaan."[46] (ks. Kersten)

Berliinin lähettiläs T.M.Kivimäki

Suomen lähettiläs Kivimäki viestitti 25.9.1942 ulkoministeriön poliittisen osaston päällikölle: "Juutalaisia vainotaan Saksassa jatkuvasti... Tapahtuu keskeytymättä juutalaisten perheiden siirtoja Berliinistä Puolaan ja Venäjältä vallatuille alueille, jossa juutalaiset sijoitetaan ghettoihin... Juutalaisten lukumäärän arvioidaan Berliinissä enää vain muutamiksi kymmeniksi tuhansiksi."[47]

Suomalaiset SS upseerit

Ryti sai muutakin tietoa natsien juutalaisiin kohdistamista väkivaltaisuuksista[48], mutta tuolloin hän todennäköisesti on jo ollut tietoinen asiasta.

Pääministeri J.W.Rangell

J.W.Rangell

"Keine judenfrage" – Suomen perustuslain mukaan ulkopolitiikka oli presidentin asia, eikä pääministeri Rangell siihen pahemmin puutunutkaan.

Hän kuitenkin tapasi SS-johtaja Heinrich Himmlerin tämän Suomen-vierailun aikana loppukesästä 1942. Automatkan aikana Himmler oli kysynyt, mitä Suomi aikoo tehdä juutalaiskysymykselleen. Tällöin Rangell oli evännyt juutalaiskysymyksen olemassaolon päättäen vastauksensa hyvin tunnettuun lauseeseen: "Wir haben keine judenfrage."[49] Rangellin mukaan keskustelu aiheesta oli päättynyt tähän, eikä Himmlerin taholta oltu tehty minkäänlaisia vaatimuksia juutalaisten suhteen.

Tämä on ainoa kutakuinkin luotettava tieto Saksan poliittisen johdon yrityksistä ulottaa kätensä Suomessa oleviin juutalaisiin (Himmler).

Työväenliikkeen johtaja Väinö Tanner

Väinö Tanner

Suomen juutalaisyhteisö oli ollut läheisissä tekemisissä sosialidemokraattisen puolueen kanssa jo ennen maan itsenäistymistä, aina vuosisadan alusta alkaen. Tämä olikin ottanut juutalaisten asian omakseen pyrkien saattamaan juutalaiset samaan oikeudelliseen asemaan muiden suomalaisten kanssa, mikä lopulta toteutui Suomen itsenäistymisen myötä.

Kontaktit pakolaisiin

Toisen maailmansodan alla puolueen pakolaiskomitea, kuten myös Helsingin juutalainen seurakunta,[50] oli lähettänyt keskieurooppalaisia pakolaisia Hämeeseen. Jatkosodan aikana osa juutalaispakolaisista sijoitettiin samoille seuduille. Natsit olivat sekä juutalaisten että vasemmistolaisten vihollisia, ja nämä saivat tietoja muiden maiden tapahtumista pakolaisten välityksellä.

Ruotsin veljespuolue

Suomen sosialidemokraateilla oli hyvät suhteet Ruotsin sosialidemokraatteihin, mikä näkyi mm siinä, että Suomelle tärkeitä valtiollisia asioita saatettiin hoitaa ohi virkatien, puolueorganisaatioiden avulla. Ruotsin yläluokkaan kuuluneilla natseilla, kuten Eric von Rosenilla ja Sven Hedinillä, oli puolestaan erinomaiset suhteet Saksan natsihierarkian ylimmälle tasolle, aina Hitleriä ja Göringiä myöten. Göring oli asunut Ruotsissa kutsuen sitä toiseksi kotimaakseen,[51] ja lisäksi Göringin ja Rosenin vaimot olivat sisaruksia.

Ruotsalaisdiplomaatti von Otter kuuli kuolemanleireistä SS-upseeri Gersteiniltä elokuun lopulla 1942,[52] joten viimeistään tuolloin Ruotsin viranomaiset ovat saaneet vahvistuksen sille, että saksalaiset surmaavat juutalaisia systemaattisesti. Vuoden lopulla, 8. joulukuuta, Söderblom Ruotsin ulkoministeriöstä kertoi asiasta myös suomalaisille.

Marsalkka Mannerheim (Walden)

Marsalkka Mannerheim

Marsalkka Mannerheimin rooli sodassa oli saattaa Suomen armeija palvelemaan maan poliittista johtoa. Hän oli taustaltaan venäläinen aristokraatti, joka oli palvelut Venäjän tsaaria "elämänsä parhaat vuodet". Mannerheimin maailmankuvassaan oma saksanpolitiikka ohi presidentti Rytin olisi ollut maanpetos. Onkin syytä painottaa, että "olla eri mieltä" on eri asia kuin "toteuttaa omaa saksanpolitiikkaa". Merkittävissä poliittisissa kysymyksissä (Leningrad, Muurmannin rata, Itä-Karjalan operaation pysäyttäminen) he toimivat yhteistyössä. Keväältä 1942 on mustaa valkoisella, että Mannerheim ei pitänyt Saksan voittoa lainkaan varmana.[53] Tätä tukee myös majuri af Ursinin kertoma Päämajan tiedustelupalvelun analyysistä.

Sisärenkaaseen kuuluneista päättäjistä Mannerheimilla oli monipuolisin kansainvälinen kontaktiverkko. Hän piti yhteyksiä venäjänaikaisiin ystäviinsä vielä sotien jälkeenkin. Toinen tytär asui Ranskassa ja Mannerheim itse taisi ranskaa sekä suullisesti että kirjallisesti. Hän oli vieraillut Englannissa useasti ja tutustunut Winston Churchilliin jopa niin hyvin, että tämä oli pyytänyt Mannerheimilta korjauksen omiin muistelmiinsa. Churchillin muistelmien 1. maailmansodan jälkeistä, Suomea koskevaa jaksoa, olikin sittemmin muutettu Mannerheimin esityksen mukaisesti. Suhteet Ruotsiin olivat erinomaiset. Mannerheim oli 1930-luvulla rakentanut suhteet Göringiin ja asenne Hitleriin oli aluksi ollut myönteinen, mikä kuitenkin nopeasti muuttui jyrkän kielteiseksi 1930-luvun lopulla. Puolan sodan alettua hän yksityiskirjeessään rinnasti Hitlerin ja Stalinin keskenään kutsuen heitä "pirullisiksi kiduttajiksi".[54] Mannerheimin korostunut rooli Suomen Saksan välisissä suhteissa oli saksalaisten valinta.

Syvärin rintama

Laatokan pohjoispuolella toimi kevääseen 1942 saakka suomalaisille alistettu saksalainen 163. divisioona, jonka sotilaat kohtasivat JR 24:n juutalaisia sotilaita. Saksalaisten ja juutalaisten kohdatessa käytös on ollut korrektia molemmin puolin ja jiddisiä ("juutalaissaksaa") taitavina juutalaissotilaat olivat olleet läheisemmässä kanssakäymisessä saksalaisten kanssa kuin muut suomalaiset. Syntyi jopa ystävyyssuhteita. Tämä antoi suomalaisille totuudenvastaisen kuvan saksalaisten suhtautumisesta juutalaisiin.

Kenraali Siilasvuo ja Himmler

Saksalaisille alistetun III AK:n komentaja kenraali Siilasvuo tapasi Himmlerin maaliskuun 1942 lopulla ja lausui palaverin jälkeen eversti Halstille: "...aikovat käyttää slaaveja jonkinlaisena alemman kastin orjina. Ei heillä olekaan mitään varsinaista idänpolitiikkaa. On vain mieletön rotuoppi ja herrakompleksi."[55] – Ei ole tietoa siitä, minkälaisen raportin Siilasvuo on tapaamisesta laatinut, mutta varmaa on, että sellaisen hän on tehnyt.

Leo Jakobson Päämajassa

Suomen ja Saksan sotilassuhteet olivat Suomelle erittäin tärkeät, sillä Berliinissä arvostettiin talvisodassa kunnostautunutta Suomen armeijaa enemmän kuin demokraattisen maan sosialistiväritteistä poliittista johtoa.

Päämajan tiedustelujaostossa Mikkelissä aloitti 25.3.1942 – juuri tuolloin Himmler oli vierailulla Suomessa – työskentelynsä upseeri, jonka tehtäviin kuului saksankielisten asiakirjojen kääntäminen ja päivittäinen yhteydenpito saksalaisiin. Olisi ollut luontevaa, että tehtävään olisi valittu yliopistossa saksaa opiskellut ja sen jälkeen useita vuosia työelämässä kouliintunut, ammatillisesti pätevä henkilö. Kuitenkin tähän tehtävään nimitettiin arkkitehtiopiskelija, saksan kieltä kotiopettajan johdolla opiskellut juutalaisupseeri Leo Jakobson.[56]

Jakobsonin ilmoittauduttua esimiehelleen majuri af Ursinille, tämä kysyi haastattelun lopuksi: "Kai luutnantti kuitenkin sen ymmärtää, että Saksa on tämän sodan hävinnyt?" Näin tehdessään Ursin kertoi uudelle tulokkaalle heti kättelyssä äärimmäisen arkaluontoisen asian, jonka päätyminen saksalaisten korviin olisi ollut Suomelle mitä vahingollisinta. Tätä ei ole voitu uskoa edes kaikille kenraaleille, mutta 23 vuotiaalle reservin luutnantille se kerrottiin. Kontrasti on niin voimakas, että voidaan pitää erittäin varmana, että af Ursinin lausuman taustalla on ollut jokin muu syy kuin pelkästään Päämajan uuden työntekijän ammatillinen informointi. Olettamus Saksan häviöstä on rohkaissut voimakkaasti nuorta Leo Jakobsonia hänen kohdatessaan saksalaisia upseereita.

Juutalaisupseerin nimittämisellä Päämaja paalutti omaa reviiriään kertoen saksalaisille, että Suomessa juutalaiset olivat samassa asemassa kuin muutkin kansalaiset. Vakaumuksellisia natseja tämä on loukannut todella pahoin, sillä he olivat herkkiä kiinnittämään aggressiivista huomiota suomalaisten silmissä mitättömiinkin seikkoihin, jotka heille itselleen kuitenkin olivat "pyhiä" (pahimmillaan jopa Hitleriä matkineeseen suomalaiseen koiraan![57]). Berliini ei kuitenkaan puuttunut Jakobsonin nimitykseen, sillä sen näkökulmasta katsottuna ei ollut järkevää vahingoittaa suhteita arvovallastaan herkäksi tiedettyyn Mannerheimiin ("suuri diiva") jonkun koulupojan takia.

Kemijärveäkin kauemmas

Kemijärven ratatyömaa

Sodan aikana oli Suomessa voimassa sekä miehiä että naisia koskenut työvelvollisuus, jonka piirissä olivat kaikki 15-64 vuotiaat, myös Suomessa oleskelevat ulkomaalaiset.[58] Kuitenkin puolustusvoimat, Kotijoukkojen esikunta, päätti siviilityövoiman jakamisesta ympäri maata. Palkkaa työvelvolliset saivat paikkakunnan yleisen palkkatason mukaisesti ja matkakustannukset korvattiin.[59]

Pohjois-Suomeen komennettiin vajaat 70.000 suomalaista ja maaliskuussa 1942 noin 40 miespuolista juutalaispakolaista aloitti työkomennuksen samoissa tehtävissä.[60] Työ Kemijärvellä on ollut suomalaismiehille aivan normaalia työtä, mutta ruumiilliseen työhön tottumattomille keskieurooppalaisille se on ollut ankara koettelemus. Suomen viranomaiset eivät missään vaiheessa vaatineet naispuolisia pakolaisia noudattamaan työvelvollisuuttaan vaikka laki koski heitäkin ja huollettavia lapsia oli vain muutamia.

Kesä-heinäkuun tietämissä saksalaiset pyysivät juutalaisten siirtämistä pois heidän näkyvistään,[61] minkä jälkeen pakolaiset siirrettiinkin sisämaahan, Kemijärvelle. Ilmeisesti Suomen viranomaiset eivät ottaneet saksalaisten toivomuksia aivan tosissaan, koskapa Lapin armeijan esikunta pyysi useasti juutalaisten siirtämistä vielä Kemijärveäkin kauemmas saksalaisista.[62] Oliko kyse pelkästään juutalaisia kohtaan tunnetusta vastenmielisyydestä, vai halusiko Suomen maaperällä operoinut Saksan Lapin armeijan johto välttää konflikteja kiihkomielisten natsien ja juutalaisten kanssa, on avoin kysymys.

Juutalaiset sotavangit

Lokakuun 1942 alussa valtaosa noin 300 juutalaisesta sotavangeista koottiin erilliseksi osaksi Järjestelyleiri 2:ta. Tästä menettelystä on olemassa hyvin vähän tietoja. On myös käytetty nimitystä "juutalaisleiri", mikä on kuitenkin virheellinen ilmaus.

Huomiota herättävää on, että Järjestelyleiri 2:n päällikölle annetussa käskyssä ilmoitettiin, että vangeilla ei olisi erityisoikeuksia.[63] Erikoisvapauksien ja -etujen epääminen kertoo, että valmistelevissa keskusteluissa niistä on keskusteltu; muutoinhan tällaista yksityiskohtaa ei olisi tarvinnut lainkaan mainita.

SPR:llä oli yleinen erioikeus toimittaa avustuksia suoraan leireille

Etuoikeudet kuitenkin toteutuivat, sillä Helsingin ja Tukholman seurakunnat saivat osallistua juutalaisvankien huoltoon,[64] mikä tapahtui teknisesti Suomen Punaisen Ristin välityksellä ja armeijan sotavankivankihallinnon hyväksynnällä; Mannerheim oli SPR:n puheenjohtaja. Suomen laki sen sijaan kielsi siviilejä avustamasta sotavankeja henkilökohtaisesti. Tällaisesta vihollismaan kansalaisten suosimisesta Valpon etsivä Kauhanen laatikin sävyltään närkästyneenoloisen raportin.[65] Näiden sotavankien ruokahuolto ja vaatetus hoidettiin paremmin, kuin suomalaisten siviilien kohdalla.[66]

Juutalaisten sotavankien avustaminen on ollut useiden suomalaisten ja ruotsalaisten siviilihenkilöiden tiedossa, joten on varsin todennäköistä, että tieto asiasta on vuotanut myös saksalaisille, mikä on myös ollut etukäteen ennakoitavissa. Saksan tiedustelu toimi sekä Suomessa että Ruotsissa (Juutalaissotavangit).

Poliittiset sotavangit

Suomen ja Saksan välillä oli sovittu sotavankien vaihdoista 1:1 periaatteella ja suurempia ryhmiä poliittisia sotavankeja alettiin lokakuun lopusta 1941 alkaen lähettää Saksan tiedustelupalvelun Abwehrin käyttöön. Yhteistyöhön halukkaita sotavankeja kertyi lopulta yli 16.000.[67]

Heidän kohtaloitaan tutkinut Pekka Kauppala ei löytänyt minkäänlaisia viitteitä teloituksista ja jopa kaikki viisi juutalaista politrukkia palautuivat sodan jälkeen Neuvostoliittoon Stalinin poliisin kuulusteltaviksi,[68] eikä heitä sielläkään teloitettu.

Lähetykset Saksaan tapahtuivat säännöllisesti noin kerran kuukaudessa 50-60 vangin erissä, viimeinen iso ryhmä 22.9.1942.[69] Kahdentoista kuukauden aikana Saksaan lähetettiin 520 vankia, sen jälkeen tapahtui jyrkkä muutos ja kahden vuoden aikana ainoastaan 4 vankia.

Sotavankien vaihto-operaatioon kuulunut venäläisvankien lähettäminen Saksaan

Kiovan joukkomurhat

Rovaniemen yhteisesikunnassa ROI:ssa palvellut vänrikki P.G.Schütt raportoi 22.10.1942 eversti Willamolle saksalaiselta kuulemansa kuvauksen Kiovassa 1941 tapahtuneista, ilmeisen makaabereja piirteitä saaneista juutalaisten joukkomurhista.[70]

Upseerisotavangit

Upseerisotavankien lähettäminen Saksaan väheni voimakkaasti vuoden 1942 jälkeen.[71] Asiaa tutkineen Juha Kujansuun mielestä syynä on saattanut olla uusien vankien vähyys, kun taasen Jukka Lindstedtin mielestä edelleen Suomessa olleitten upseerivankien olisi pitänyt olla yhtä mielenkiintoisia tietolähteinä kuin Saksaan lähetettyjenkin.[72]

Saksalaiset ehdottivat vielä 1944 vankien vaihtoa, mutta suomalaiset eivät suostuneet perustellen kielteistä kantaansa työvoimantarpeella.[73] Kuitenkin tällaisessa vaihto-operaatiossa olisi ainoastaan vaihdettu yksi työntekijäryhmä toiseen, mikä tekee suomalaisten selityksestä epäuskottavan.

Yhteenveto sisärenkaasta

Tiedot ja tapahtumat 1942

Vuotta 1942 kuvaavan vaakaviivan yläpuolella on esitetty Saksan juutalaispolitiikasta Suomeen tulleita tietoja, ja viivan alapuolella on suomalaisten toimenpiteitä. (Stalingrad)

TIETO:

Siilasvuon ja Himmlerin tapaaminen

Lapin armeijan vaatimus juutalaisten siirtämiseksi pois Sallasta

Rytin ja Himmlerin tapaaminen

Rytin tapaaminen Wittingin ja Kerstenin kanssa

Rangellin ja Himmlerin tapaaminen

Kivimäen viesti Berliinistä

Schüttin raportti Willamolle

Juutalaismiesten pidätykset Norjassa

Juutalaisnaisten ja -lasten pidätykset Norjassa

TAPAHTUMA:

Leo Jakobsonin nimitys Päämajaan yhteysupseeriksi

Poliittisten vankien lähettämisen lähes täydellinen loppuminen

Juutalaisvankien erottaminen muista sotavangeista

Valpon toimeenpanema karkotus (Valpo)

Hallituskriisin uhka Suomessa

Wasastjernan toiminta Tukholmassa

Pergament Tukholmassa Valpon myötävaikutuksella

Siviilipuolella karkotukset Valpon toimesta loppuivat lähes kokonaan

Sotilaspuolella myös tavallisten sotavankien vaihto väheni voimakkaasti

Johtopäätös
Sisärengas on tehnyt analyysin Saksan juutalaispolitiikasta loppukesästä 1942 ja sen seurauksena muuttanut selvästi, mutta "äänettömästi", Suomen Saksan-politiikkaa. Muutokset koskivat sekä siviili- että sotilashallintoa.
Summa summarum

Pakolaisten siirtoyritys Ruotsiin oli selvästi Saksan juutalaispolitiikan vastainen toimenpide ja olisi voinut ärsyttää Hitlerin kostotoimenpiteisiin; ruoka-asetta oli jo käytetty vuotta aikaisemmin Leningradin porteilla. Lähes kaikki pakolaiset olivat Itävallasta kotoisin ja siten Saksalla oli muodollisesti mahdollisuus esittää "omia kansalaisiaan" koskevia vaatimuksia huolimatta siitä, että se ei enää tunnustanut juutalaisia kansalaisikseen.

Pakolaisten siirto Ruotsiin ei onnistunut vielä Rangellin hallituksen aikana vuonna 1942, mutta Wasastjernan aktiivisuus Tukholmassa ja Pergamentin matka eivät missään tapauksessa olleet epäonnistumisia. Saksalla oli useita tiedustelupalveluita ja rauhantilassa olevassa Ruotsissa niiden oli helppo toimia, ei vähiten hyvien yläluokkaisten natsikontaktien ansiosta. Tämän tapahtuman myötä Saksaan on mitä suurimmalla todennäköisyydellä mennyt tieto siitä, että Suomi ei hyväksynyt sisäisiin asioihinsa puuttumista, ei myöskään juutalaisten kohdalla, ja että maan johto oli tarvittaessa valmis aktiivisiin toimenpiteisiin saksalaisia vastustaakseen.

Rangellin toteamuksessa "Wir haben keine judenfrage" oli kantavuutta takana ja se jäikin ainoaksi tapaukseksi koko sodan aikana, jolloin saksalaisten tiedetään ottaneen juutalaiskysymyksen esille.

Erityisesti on syytä painottaa, että tämä tapahtui Rangellin hallituksen aikana Toivo Horellin ollessa sisäministeri ja Arvo Anthonin ollessa Valpon päällikkö. Julkisuushakuisissa lähteissä Rangellin hallituksen toimet pakolaisjuutalaisten auttamiseksi jätetään pääsääntöisesti mainitsematta, tai ne esitetään Linkomiehen hallituksen toimina "Stalingradin jälkeen".
Lähteet ja viitteet

Artikkelia laadittaessa lähteinä on painotettu työhönsä ammatillisesti suhtautuvia historioitsijoita sekä alkuperäisasiakirjoja. Muistelmia on hyödynnetty lähinnä silloin, kun ne käsittelevät henkilön itsensä kannalta toissijaisia asioita. Julkisuushakuisia kirjoja, holokaustin kieltäjiä ja lähdeviitteettömiä mielipidekirjoituksia ei ole käytetty niiden epäluotettavuuden vuoksi.

Viitteet

1 Uppsalan rotubiologian laitos, josta Wikipedian englanninkielinen artikkeli on suomenkielistä kattavampi. Lisätietoja mm:
- Tapio Tamminen, Kansankodin pimeämpi puoli
- Gunnar Broberg, Statlig rasforskning
- Gunnar Broberg ja Mattias Tydén, Oönskade i folkhemmet
- Maja Hagerman, Det rena landet
2 Kyrkohistorisk Årsskrift 2006, s316-317 (Alkuperäislähde: Anders Jarlert: Judisk "ras" som äktenskapshinder i Sverige.): "Detta var naturligtvis rättstekniskt undermåligt. Därför föreslog UD 1937 att pastorsämbetena vid handläggningen av lysningsärenden skulle avkräva de lysningssökande – även svenska medborgare – en ”arierförsäkran” av följande lydelse:
Härmed försäkrar jag på heder och samvete, att, såvitt mig bekant, ingen av mina far- eller morföräldrar tillhört den judiska rasen eller religionen."
3 Anders Jarlert, Lysning av misstag, sa Lysander. Om judisk »ras« som äktenskapshinder, s29: "Enbart av landsarkivet i Uppsala utfärdades 1933–1944 ungefär 1 000 arierbevis, varav de flesta eller ungefär 670 stycken åren 1936–1939."
4 Taimi Torvinen, Pakolaiset Suomessa Hitlerin valtakaudella, s108: "Taloudellisesta tuesta huolimatta Ruotsinkin pakolaispolitiikka oli rajoittavaa, mitä osoittaa jo viisumipakko, jonka Ruotsi oli määrännyt huhtikuussa 1938 Itävallasta ja marraskuussa Tshekkoslovakiasta maahan pyrkiville."
5 Taimi Torvinen, Pakolaiset Suomessa Hitlerin valtakaudella, s102-103: "Neuvotteluja jatkettiin 21.-22.6.[1938] Kööpenhaminassa... ruotsalainen toimistopäällikkö K.Bergström ehdotti, että pohjoismaat ottaisivat käyttöön viisumipakon Saksan juutalaisten emigranttien maahantulon rajoittamiseksi. Siitä ei sovittu muuta kuin että pyritään yhdenmukaisiin sääntöihin ulkomaalaisten maahan pääsyn "estämiseksi". Vapaamielisyys asiassa saisi Saksan vain ajamaan kansalaisiaan maasta. "...jos otettaisiin vastaan kaikki saksalaiset pakolaiset, se merkitsisi että hyväksyttäisiin Saksan koko pakolaispolitiikka..."
6 Max Jakobson, Väkivallan vuodet, s115: "Yhdysvaltain aloitteesta järjestettiin heinäkuussa 1938 Evianissa konferenssi pohtimaan keinoja Saksan ja Itävallan poliittisten pakolaisten asuttamiseksi. Paikalla oli edustajia 27 valtiosta, joihin kuuluivat Skandinavian maat, mutta Suomea ei ollut kutsuttu."
7 Taimi Torvinen, Pakolaiset Suomessa Hitlerin valtakaudella, s52-53: "Eikä aiheeton ollut poliitikkojen pelko, että Evianin konferenssi ja yleensä vapaamielinen pakolaispolitiikka innostaisi eräitä maita työntämään omia kansalaisiaan muiden kansojen niskoille: puolalainen valtuuskunta pyysi Evianin komiteaa ottamaan Puolan juutalaiset, joita oli yli kolme miljoonaa, emigraatiosuunnitelmiinsa, sillä Puola halusi poistaa heidät maasta. Samanlaisia pyrkimyksiä oli Romanialla ja jossakin määrin myös Unkarilla."
8 Taimi Torvinen, Pakolaiset Suomessa Hitlerin valtakaudella, s97: "Ennen tätä toimenpidettä [passien leimaamista J-kirjaimella] oli eräissä maissa tuskailtu sitä, että turistin nimellä saapui maahan myös niitä, joilla ei ollut paluuoikeutta Suur-Saksaan, mutta joita oli vaikea erottaa joukosta. Niinpä Ruotsi oli tehnyt aloitteen vaatien, että jollakin tavalla oli matkailijain joukosta voitava erottaa ne, jotka pääsivät vaikeuksitta palaamaan Saksaan."
9 Taimi Torvinen, Pakolaiset Suomessa Hitlerin valtakaudella, s96: "Muutama päivä Ruotsin lehtien kirjoittelun [ruotsalainen lehdistö arvosteli Suomea Ariadne-laivan käännytyksen vuoksi] jälkeen 9.9.38 Ruotsissa annettiin määräys, jonka mukaan ulkomaalainen, joka saapui Ruotsiin ilman maahantulo- tai oleskelu- tai työlupaa, voitiin karkottaa. Ei-poliittiset juutalaiset voitiin heti poistaa maasta."
10 Hannu Rautkallio, Holokaustilta pelastetut, s223-224: "Syyskuussa 1938 Ruotsin sosiaalihallituksen pääjohtaja Sigfrid Hansson - pääministerin veli - antoi maahantuloviranomaisille kategorisen ohjeen käännyttää takaisin kaikki maahan pyrkivät juutalaiset. Tästä huolimatta noin 3.000 juutalaista sai Ruotsissa turvapaikan ennen maailmansodan syttymistä."
11 Klas Åmark, Att bo granne med onskan, s477: "Den 27:n oktober följde Socialstyrelsen upp saken med en hemlig anvisning till passkontrollerna att inte släppa in personer med J-pass i Sverige om de inte hade särskilt tillstånd att komma in i landet."
12 Taimi Torvinen, Pakolaiset Suomessa Hitlerin valtakaudella, s98: "Kun Suomen ulkoministeriöön saapui edustustoilta tiedusteluja, miten J-passien kansa oli meneteltävä, tiedotti Rantakari 14.11.1938, että ulkoministeriö oli pyytänyt selvitystä Auswärtiges Amtilta. Se oli vastannut: "...tunnusmerkki ei vaikuta passin oikeudelliseen merkitykseen... siten merkityn passin omistaja voi, niin kauan kuin hän on Saksan kansalainen, palata tämän passin perusteella milloin hyvänsä valtakunnan alueelle."
"Myös Brysselissä toimiva Saksan suurlähetystö vakuutti Suomen konsulaatille, että J-passi oli samanarvoinen kuin ne, joissa ei ollut J-kirjainta. Tiedossa oleva sitoumus, ettei asianomainen palaa Saksaan, pani kuitenkin muut maat epäilemään."
13 Tapio Tamminen, Kansankodin pimeämpi puoli, s150. Alkuperäislähteenä brittiläinen sanomalehti Daily Herald, 11.1.1939.
14 Taimi Torvinen, Pakolaiset Suomessa Hitlerin valtakaudella, s143: "Kun lähes kaikki sos.dem. toimiston pakolaiset pääsivät v:n 1941 aikana siirtymään Ruotsiin, suljettiin pakolaistoimisto 31.12.1941."
15 Taimi Torvinen, Pakolaiset Suomessa Hitlerin valtakaudella, s188: "Kun v:n 1942 loppupuolella oleskelulupien uusiminen oli Valpossa esillä, todettiin, että pakolaisten joukossa oli kymmenkunta sellaista, joiden maassa olo ei poliisinäkökohtien mukaan ollut suotavaa, kertoi Anthoni. Muidenkin kansallisuuksien joukossa oli tällaisia poliisin kannalta ei-suotavia henkilöitä. Anthoni esitti pakolaisjuutalaisten (ei siis kaikkien juutalaisten) karkottamista sisäministeri Horellille, joka hankki siitä Wittingin lausunnon. "Koskaan ei valtiollinen poliisi pannut karkoitusta täytäntöön ilman ulkoministeriön tahtoa", sanoi Anthoni kuulustelussa 13.4.1946. Kun ulkoministeri ei vastustanut karkotusta, Horelli päätti panna sen toimeen." – Torvisen teoksessa esitetty em Anthonin lausunto on annettu sodan jälkeen, joten siihen on suhtauduttava kriittisesti. Anthonin mainitsemasta ulkoministeriön lausunnosta tämän nimenomaisen asian yhteydessä ei ole näyttöä.
16 Antero Holmila, Holokausti, s152: "26.10.1942 siviilipukuiset norjalaispoliisit ja kourallinen saksalaisia SS-miehiä pidättivät kaikki löytämänsä yli 15-vuotiaat juutalaismiehet... Tasan kuukausi myöhemmin 26.11.1942 aamuneljältä kolmesataa norjalaispoliisia pidätti juutalaiset naiset ja lapset, jotka kuljetettiin Oslon satamaan. Oslosta 26.11.1942 lähtenyt saksalainen dieselalus Donau saapui Stettinin satamaan 30.11.1942 mukanaan 540 juutalaista."
17 Taimi Torvinen, Pakolaiset Suomessa Hitlerin valtakaudella, s199: "Vuonna 1942 Suomesta karkotettiin 76 ulkomaalaista."
18 Taimi Torvinen, Pakolaiset Suomessa Hitlerin valtakaudella, s211-212: "Ulkoministeriö tiedusteli nyt sisäministeriön kannanottoa.... Ilmeisesti ulkoministeriö oli jo aikaisemmin saanut suullisesti sisäministeriön myönnytyksen, koska se 24.11.42 tiedotti siitä Tukholman lähettiläälle..."
19 Taimi Torvinen, Pakolaiset Suomessa Hitlerin valtakaudella, s211-212: "Horellin ja Anthonin 4.12.1942 allekirjoittamassa kirjeessä ulkoministeriölle ilmoitetaan, että sisäministeriö pitää pakolaisten siirtämistä Ruotsiin "erittäin suotavana". Ilmeisesti ulkoministeriä oli jo aikaisemmin saanut suullisesti sisäministeriön myönnytyksen, koska se 24.11.42 tiedotti siitä Tukholman lähettiläälle J. Wasastjernalle ja kehotti lähettilästä tunnustelemaan n. 150 pakolaisen siirron mahdollisuuksia... Horellin ja Anthonin kirjettä seurasi valtiollisen poliisin laatima luettelo, jossa on 150 nimeä sekä lyijykynällä lisättynä Zilbergas, Elia."
20 Arkistolaitos, kansio T 16070/18, Valpon kuulustelupöytäkirja, 26.9.1947, s7-8: "Joulukuussa 1942 ja sen jälkeen kun edellämainitut pakolaiset oli jo karkoitettu, oli valtiollisesta poliisista soitettu kuulusteltavalle ja pyydetty häntä käymään mainitussa virastossa. Saavuttuaan mainittuun virastoon oli kuulusteltava tavannut siellä muistamansa mukaan Viherluoto-nimisen henkilön, joka oli pyytänyt kuulusteltavaa matkustamaan Ruotsiin ja tiedustelemaan siellä juutalaisseurakunnan johtokunnalta, olisiko tämä valmis ottamaan Suomessa jäljellä olevat juutalaispakolaiset Ruotsiin.
Kuulusteltava olikin matkustanut vielä samassa kuussa ja ennen joulua Ruotsiin ja ottanut Tukholmassa yhteyden mainittuun johtokuntaan, jossa oli selittänyt ja ehdottanut edellämainittua asiaa. Tällöin oli mainitun johtokunnan puheenjohtaja Gunnar Josefsson käynyt Ruotsin sosiaaliministeri Möllerin luona tiedustelemassa asiaa, jolloin tämä oli maininnut, että jos asiat Suomessa juutalaispakolaisten kohdalla muuttuvat huonommiksi kuin mitä ne nyt ovat, on Ruotsi valmis ottamaan heidät vastaan, muussa tapauksessa ei,
Myöhemmin, vuonna 1944 keväällä oli kuulusteltava saanut kuulla, että Ruotsi oli lupautunut ottamaan vastaan Suomessa olevat juutalaispakolaiset."
21 Taimi Torvinen, Kadimah. Suomen juutalaisten historia, s153: "Helsingin seurakunnan edustaja oli Tukholman seurakunnan papereiden mukaan puhunut myös vaarasta, että saksalaiset vaativat juutalaispakolaisten luovutusta."
22 Taimi Torvinen, Kadimah. Suomen juutalaisten historia, s153: "Asiassa vedottiin ulkoministeri Christian Güntheriin, joka sanoi, ettei ollut mitään välitöntä vaaraa, Suomen hallitus oli päättänyt selvästi torjua sellaiset vaatimukset. Olisi sen vuoksi sopimatonta aktualisoida kysymystä. Jos olosuhteet muuttuisivat, voisi pakolaisten vastaanottoa ajatella. Tukholman seurakunta ei siis ryhtyisi toistaiseksi toimenpiteisiin."
Jotta Günther olisi varmuudella voinut näin sanoa, olisi hänen pitänyt olla yhteydessä Suomen viranomaisiin. Tällaista yhteydenottoa ei ole mainittu julkisissa lähteissä joten ei ole tietoa, oliko kyse vain Güntherin itsensä tekemästä johtopäätöksestä, vai oliko sen taustalla historiankirjoituksessa tuntematon keskustelu Suomen viranomaisten kanssa. Wasastjernan toiminta on kuitenkin saattanut antaa Güntherille aiheen olettaa, että Suomen hallitus torjuisi saksalaisten vaatimukset, vaikkakin Hanssonin vastaus "toistaiseksi" antoi asiasta päinvastaisen kuvan.
23 Taimi Torvinen, Pakolaiset Suomessa Hitlerin valtakaudella, s214-215: "Seuraavana päivänä [8.12.42] Tukholmasta saapui kuriirisanoma, että asia oli selitetty ulkoministeriön poliittisen osaston päällikölle Staffan Söderblomille ja sanomalehtitoimiston päällikölle Oscar Thorsingille, mutta nämä sanoivat painokkaasti: Heidän on "mahdotonta Ruotsin yleisölle ja lehdistölle järjestyksenpidollisilla syillä perustella, vielä vähemmän puolustella luovuttamista, koska sen seurauksena luovutetuille on, Ruotsissa yleisesti tunnettujen tosiasioiden mukaisesti, kuolema."
24 Hannu Rautkallio, Ne 8 ja Suomen omatunto, s212: "Yhdysvaltain lähettiläs Schoenfeld ...: "Meidän tietolähteemme ilmoittaa, että Suomen juutalaisen seurakunnan päämies on ollut Tukholmassa jokin aika sitten ja on pyrkinyt neuvottelemaan pakolaisten siirtymisestä Ruotsiin, mutta hän on kohdannut siellä vaikeuksia, ja koko kysymys on vieläkin auki." [viite 167 s275, Schoenfeld 11.12.1942 Helsingistä]
25 Taimi Torvinen, Kadimah. Suomen juutalaisten historia, s153: "Kymmenen päivää myöhemmin Tukholman seurakunta ilmoitti Helsingin seurakunnalle: Ruotsin Helsingin-lähetystö oli saanut ohjeet, että jos karkotus tai luovutus jossain vaiheessa todella uhkaa, lähetystö voi heti antaa viisumit. Tämän tiedon pitäisi rauhoittaa pakolaisia."
Lupauksen maahantulon sallimisesta antoi seurakunta. Kuitenkin Ruotsin hallitus oli se, jolla oli valta päättää asiasta, eikä seurakunnan lupaus sitä millään lailla sitonut. Miksi käytettiin epävirallista väylää virallisesta asiasta tiedottamiseen? Vai oliko kyseessä pelkästään Tukholman seurakunnan edustajan uskomus, jonka tarkoituksena oli rauhoittaa suomalaisia?
26 Hannu Rautkallio, Holokaustilta pelastetut, s440: "Hansson huomautti, että Suomen on itse otettava vastuu pakolaisistaan: "Ruotsin valtio ei ryhdy huolehtimaan niistä kustannuksista, jotka aiheutuvat juutalaispakolaisten maahantulosta." [Hanssonin muistio on annettu suomalaisille 18.6.1943.]
27 Eero Kuparinen, Aleksandriasta Auschwitziin, s274: "Isänmaallinen Kansaliike, joka vei leijonanosan Suomen äärioikeiston kannatuksesta, ei liputtanut antisemitismin puolesta. Sen missään ohjelmakohdassa ei mainittu juutalaisia tai rotuopillisia päämääriä kansallissosialismin malliin. Puolueen poliittisissa kannanotoissa juutalaisvastaiset purkaukset olivat myös harvinaisia, vaikka puolueen lehden, Ajan Suunnan, sivuilta saattoi tosin joskus löytää jyrkkiäkin juutalaisvastaisia kommentteja. Puolueen vapaamuurariuden vastaisissa kannanotoissa oli sen sijaan selvästi myös antisemitiittinen leima.
Matti Kinnunen, Suomen lehdistö ja kolmannen valtakunnan juutalaiskysymys v 1933 ja 1938, tilastotietoja s68.
28 Rein Marandi, Naapurin silmin, s202: "Ensin asiasta kirjoitti Göteborgs-Posten [3.12.1942], sitten Ruotsin suurin päivälehti Dagens Nyheter [8.12.1942]..."
29 Hannu Rautkallio, Holokaustilta pelastetut, s237: "Yksi luettelossa oleva, Berthe Hartig oli kuollut jo 25.8.1942. Vaikuttaakin siltä, että tämä luettelo oli laadittu kovalla kiireellä, kun ulkoasiainministeriö oli pyytänyt selvitystä "keskieurooppalaisista poliittisista pakolaisista".
30 Taimi Torvinen, Pakolaiset Suomessa Hitlerin valtakaudella, s212: "Horellin ja Anthonin kirjettä seurasi valtiollisen poliisin laatima luettelo, jossa on 150 nimeä sekä lyijykynällä lisättynä Zilbergas, Elia."
31 Suomen asetuskokoelma 434/1938. Tätä tapausta koskettavia osia ovat pykälät 1, 3 ja 9: § 1-4 - § 4-21 (toimialue) - § 21-33 - § 33-46 - § 46-48.
32 Matti Simola, Isänmaan puolesta. Suojelupoliisi 50 vuotta, s71: "Suomalaiskommunistit eivät tavanneet Rasia enää koskaan... Rasi karistikin pian Suomen tomut jaloistaan, muttei Jalmari Rasina, vaan Johan Valter Rissasena, jonka nimisenä hän matkusti perheineen Australiaan vuodenvaihteessa 1928-1929. EK:lla oli keskeinen osuus Rasin muodonmuutokseen ja ulkomaille siirtymiseen, mikä tapahtui nimenomaan EK:n myöntämän uuden passin ja matkarahojen turvin." – Edellä oleva lainaus koskee Etsivän keskuspoliisin aikaa, mutta sekä henkilökunta että tehtävät olivat asiallisesti ottaen samat kuin Valtiollisella poliisilla.
33 Michael Jonas, Kolmannen valtakunnan lähettiläs
– s270: "...näyttävät saaneen Blücherin laatimaan helmikuun puolessavälissä 1939 raporttinsa. Lähettiläs varoittaa siinä ensimmäisen kerran kansallissosialistisen juutalaispolitiikan laajentamista Suomeen... Suomella ei liioin ole historiallisesti minkäänlaista antisemitististä perinnettä, joka tekisi sen vastaanottavaiseksi kansallissosialistisen Saksan antisemitismille."
– s188: "Blücher antoi, käytyään keskusteluja Wittingin kanssa, lehdistöattaseansa Metzgerin tehtäväksi ilmoittaa yksiselitteisesti hankkeen asiakseen ottaneille suomalaisille fasisteille, muun muassa Arvi Kalstalle, että Saksan taholla ei ollut kiinnostusta Suomen status quon muuttamiseen ja että Suomen sisäpoliittinen linnarauha, kuten lähettiläs ilmaisi, oli ehdottomasti säilytettävä. (15.5.1941 ja 17. ja 18.6.1941)."
34 Hannu Rautkallio, Holokaustilta pelastetut, s219: "Lähettiläs Blücher oli ilmoittanut syyskuussa 1942 selvin sanoin, ettei Suomessa ole minkäänlaisia juutalaisvastaisia lakeja (Judengesetze bestehen in Finnland noch wie vor nicht)."
35 Taimi Torvinen, Kadimah. Suomen juutalaisten historia, s148-149: "Witting oli kuitenkin kertonut Stillerille, että v. Blücher tiesi Suomen hallituksen kannan maan omiin juutalaisiin. Saksalaisille oli sanottu, että Suomessa ei tule kysymykseen poikkeuslainsäädäntö juutalaisia vastaan." – Keskustelun ajankohdasta ei ole tietoa eikä sitä ole varmennettu.
36 Matti Simola, Isänmaan puolesta. Suojelupoliisi 50 vuotta, s37: "Saksan suurlähetystöä salakuuntelemalla saatiin selville, että lähettiläs Wipert von Blücherillä oli vastustajia lähetystön sisällä ja että saksalaiset harjoittivat vakoilua. He olivat kiinnostuneita mm Itä- ja Pohjois-Suomen malmiesiintymistä."
37 Taimi Torvinen, Pakolaiset Suomessa Hitlerin valtakaudella, s214-215: "Seuraavana päivänä [8.12.42] Tukholmasta saapui kuriirisanoma, että asia oli selitetty ulkoministeriön poliittisen osaston päällikölle Staffan Söderblomille ja sanomalehtitoimiston päällikölle Oscar Thorsingille, mutta nämä sanoivat painokkaasti: Heidän on "mahdotonta Ruotsin yleisölle ja lehdistölle järjestyksenpidollisilla syillä perustella, vielä vähemmän puolustella luovuttamista, koska sen seurauksena luovutetuille on, Ruotsissa yleisesti tunnettujen tosiasioiden mukaisesti, kuolema."
38 Taimi Torvinen, Kadimah. Suomen juutalaisten historia, s155 "Sosiaaliministeri Möller ilmoitti syksyllä 1943, että Ruotsi ottaa vastaan pakolaisia, jos Tukholman juutalainen seurakunta tai muu laitos huolehtii heistä taloudellisesti ja jos Suomen hallitus sitoutuu ottamaan pakolaiset normaaliolojen palattua takaisin tarpeen vaatiessa. Ulkoministeri Günther taas sanoi, että olisi vahingoksi Suomelle, jos koko maailma saisi tietää Suomen olevan niin riippuvainen Saksasta, ettei pystyisi huolehtimaan pakolaisista."
39 Taimi Torvinen, Kadimah. Suomen juutalaisten historia, s156 "Toukokuussa [1944] Ruotsi antoi maahantuloluvan 106 juutalaispakolaiselle. Juutalainen seurakunta ryhtyi nyt neuvottelemaan Helsingissä olevan Yhdysvaltain asianhoitajan Gullioinin kanssa, jotta loputkin 25 saataisiin Ruotsiin. Yhdysvallat antoi takuun pakolaisten ylläpidosta. Niin pääsivät kaikki halukkaat juutalaispakolaiset, joukossa n. 80 valtiotonta juutalaista, kevään ja kesän 1944 aikana Ruotsiin."
40 Taimi Torvinen, Kadimah. Suomen juutalaisten historia, s164: "Mielenkiintoista on tässä yhteydessä todeta, että joukko valtiottomia juutalaispakolaisia halusi jo helmikuussa 1945 palata Ruotsista Suomeen. Helsingin seurakunnan hallintoneuvosto ei kuitenkaan tahtonut suuren asuntopulan sekä vaikean elintarvike- ja vaatetustilanteen vuoksi ottaa heitä vastaan."
41 Antero Holmila, Holokausti, s263: "Informaatiolla ja tiedolla oli erittäin suuri ero, kuten Yehuda Bauer on todennut: "Tietoisuus eteni yleensä useissa vaiheissa: ensin tieto oli levitettävä; sitten se oli uskottava; sitten se oli sisäistettävä, eli jonkinlainen yhteys oli luotava uuden todellisuuden ja mahdollisen toiminnan välille; viimein tuli toiminta, jos ja kun se tuli"
42 Kulju Mika, Kenraalin viisi sotaa. Hjalmar Siilasvuon elämänkerta, s184: "Loppuvuodesta 1942 Siilasvuo joutui toteamaan, etteivät kaikki saksalaisten toimintamallit todellakaan sopineet "Suur-Suomen" alueelle. Saksalaiset olivat päättäneet pistää kovan kovaa vastaan partisaanitoiminnan torjumiseksi, ja toimenpiteet kohdistuivat myös [miehitetyn alueen venäläiseen] siviiliväestöön, jonka oletettiin osaksi avustavan vihollista. Saksasta annettiin kenraali Böhmen armeijakunnalle käsky, jonka mukaan siviilejä piti hirttää varoitukseksi... Eero Helkama oli saksalaisten puolella yhteysupseerina ja hän sai eräänä aamuna luettavakseen käskyn, jonka mukaan Tuhkalan kylässä piti hirttää mies ja nainen. Helkaman mukaan Päämaja puuttui asiaan, ja saksalaiset peruivat hirttokäskyn."
43 Jonas Michael, Kolmannen valtakunnan lähettiläs, s209: "Hitlerin saman kuun 23. päivän henkilökohtainen kirje, joka oli osoitettu Hänen korkeudelleen herra Suomen pääministerille herra Rytille, Helsingfors, ja jossa kirjeen kirjoittaja vakuuttaa sen saajalle, "että mitä sitten tapahtuukin, Saksa ei jätä Suomea koskaan pulaan", tuo selvästi ilmi kielenkäytön kaikenlaisen ohjeistuksen puuttumisen Saksan taholla ja sitä myöten saksalaisten välinpitämättömyyden kysymyksessä."
44 Juho Kotakallio, Hänen majesteettinsa agentit. Brittitiedustelu Suomessa 1918‒1941, s240: "Elokuusta 1940 lähtien Charles Hambro työskenteli MEW:n alaisuudessa toimineen SOE:n Skandinavian osaston johtajana. Pankkimies Hambro nimettiin Skandinavian osaston johtajaksi todennäköisesti sen vuoksi, että hänellä oli hyvät yhteydet Skandinaviaan. Suomessa hänen perhetuttuihinsa kuului muun muassa toinen pankkimies, Risto Ryti. Hambron yhteydenpito Suomeen jatkui, kun hän oli SOE:n Skandinavian johtaja."
44b Hannu Rautkallio, Mannerheim vai Stalin, s262-263: "Schoenfeld oli laatinut jo tammikuussa 1943 Suomea koskevan muistion, otsikoiden sen: "Havaintoja Suomesta". Schoenfeld korosti Rytin vankkaa länsimielisyyttä, huomauttaen kuin itsestäänselvyytenä, että Ryti oli edelleen yhteydessä vanhoihin brittiystäviinsä, kuten Englannin pankin pääjohtajaan (1920-1944) Montague Normaniin. Hän ei suinkaan ollut Rytin ainoa brittiläinen yhteyshenkilö; on enemmän kuin luultavaa, että Marcus Wallenberg hoiti niin Normanin kuin toisen ystävän, Charles Hambron yhteyksiä presidentti Rytiin."
45 Taimi Torvinen, Kadimah. Suomen juutalaisten historia, s142-143: "...presidentti Risto Rytin muistiinpano 29.7.1942, jolloin Himmler oli käynyt hänen luonaan. Jotakin juutalaisista Himmler oli puhunut, koskapa Ryti oli merkinnyt muistiin: "Himmler tuntui olevan äärimmäisen jyrkkä antisemitiitti."
46 Manninen & Rumpunen, Risto Rytin päiväkirjat 1940-1944, s202-203: "Kersten kertoi, että juutalaisia lähetetään joukoittain pois Saksasta Latviaan ja Puolaan, joissa heitä joukoittain kylmästi tapetaan. Kamalaa! Kerstenkin paheksui tällaista ihmisteurastusta."
47 Hannu Rautkallio, Ne 8 ja Suomen omatunto, s145: "Lähettiläs Kivimäki kirjoitti 25. syyskuuta 1942 Helsinkiin ulkoministeriön poliittisen osaston päällikölle omista havainnoistaan: "Juutalaisia vainotaan Saksassa jatkuvasti. ... Tapahtuu keskeytymättä juutalaisten perheiden siirtoja Berliinistä Puolaan ja Venäjältä vallatuille alueille, jossa juutalaiset sijoitetaan ghettoihin. Ankara asuntopula on yhtenä syynä siirtoihin, joiden yhteydessä sattuu järkyttäviä näytelmiä. Siirrosta annetaan tieto tavallisesti päivää ennen, tapahtuu se tavallisesti öisin, jolloin kuorma-autot kulkevat asunnolta toiselle ja ottavat mukaan vuoroon tulleet. Mukaansa asianomaiset saavat ottaa ainoastaan päällään olevat vaatteet ja yhden alusvaatekerran. Lukuisista itsemurhista yhteisissä joukoissakin tapahtuvistakin samoin kuin julmasta kohtelusta ghetoissa puhutaan yleisesti. Mutta puheiden todenperäisyyttä en ole voinut saada vahvistetuksi. ... Juutalaisten lukumäärän arvioidaan Berliinissä enää vain muutamiksi kymmeniksi tuhansiksi."
48 Hannu Rautkallio, Ne 8 ja Suomen omatunto, s143: Waffen SS:n suomalaiset upseerit kertoivat Berliinissä käydessään juutalaisten tappamisesta myös lähettiläs Kivimäelle, joka oli ollut niistä yhtä kauhistunut kuin nämä itsekin. – Kyseessä on Kivimäen päiväkirjamerkintä marraskuulta 1942. Tiedossa ei kuitenkaan ole, milloin Kivimäki informoi asiasta Helsinkiä.
49 Hannu Rautkallio, Holokaustilta pelastetut, s323: "Kuulusteluissaan Katajanokan vankilassa 3.10.1947 Rangell itse puolestaan valotti keskustelua: "SS-ReichsFührer Heinrich Himmlerin Suomessa käynnin aikana oli jossain yhteydessä tullut puhetta Suomen juutalaisista, jolloin kuulusteltava oli sanonut, että Suomessa ei ole juutalaiskysymystä. Himmler ei ollut millään tavoin esittänyt tahi pyytänyt Suomessa olevien juutalaispakolaisten Saksaan lähettämistä, vaan oli keskustelu asiasta päättynyt heti kuulusteltavan tekemään edellä mainittuun huomautukseen." Samansisältöisesti Rangell kuvaili keskusteluaan toisessakin yhteydessä [Jokipiille 3.11.1961]: "Himmler kysyi, miten Suomen juutalaisten laita on. Sanoin hänelle, että Suomessa on noin pari tuhatta juutalaista, kunnollisia perheitä ja yksilöitä, joiden pojat taistelevat armeijassamme niin kuin toisetkin suomalaiset, ja jotka ovat yhtä kunnioitettuja kansalaisia kuin muutkin. Päätin lausuntoni sanoihin: "Wir haben keine Judenfrage", ja sanoin sen kyllin täsmällisesti, että keskustelu tästä asiasta päättyi siihen. Muuta kertaa ei juutalaiskysymyksestä Himmlerin kanssa keskusteltu."
50 Taimi Torvinen, Kadimah. Suomen juutalaisten historia, s120: "Useimmat pakolaiset pyrkivät kyllä läntisempiin maihin, mihin suuri osa heistä pääsikin. Suomeen jäi kuitenkin juutalaisten seurakuntien vastuulle toistasataa pakolaista. Osa heistä sijoitettiin juutalaisiin perheisiin, missä he saivat myös ruoan. Joitakin pakolaisia majoitettiin Lammille ja Hauholle vuokra-asuntoihin, osa asui Viipurissa seurakuntatalossa ja Turussa kerhohuoneistossa."
51 Erkki Maasalo, Päämäärä ennen mainetta. Rolf Witting jatkosodan ulkoministerinä 1940-1943, s105: "Elokuun viimeisellä viikolla 1940 Hermann Göring otti kontaktin Ruotsin ulkoministeriin kolmannen henkilön välityksellä. Hän oli pyytänyt saada keskustella Ruotsin ulkoministerin Christian Güntherin kanssa kahdestaan, mutta keskustelutehtävä annettiin pankinjohtaja Jakob Wallenbergille, joka tapasikin Göringin peräti yli viiden tunnin ajan. Valtakunnanmarsalkka vakuutti Wallenbergille, että hän piti Ruotsia toisena kotimaanaan, koska hänen vaimonsa oli ollut ruotsalainen."
52 Tapio Tamminen, Kansankodin pimeämpi puoli, s153: "Ratkaisevana yksityiskohtana tässä on pidetty Gösta Engzellin asenteiden muuttumista pakolaisia kohtaan. Engzellin sai kuulla ruotsalaisen diplomaatin Göran von Otterin kertomuksen puolalaisen kuolemanleirin tapahtumista. Von Otter oli matkannut yöjunassa Varsovasta Berliiniin elokuussa 1942. Junassa matkusti myös Belzecin kuolemanleirillä vieraillut SS-upseeri Kurt Gerstein, joka pyysi päästä von Otterin puheille kuultuaan, että tämä oli ruotsalainen diplomaatti. Gerstein kertoi von Otterille yksityiskohtaisesti kuolemanleirin kauheuksista ja pyysi tätä välittämään hänen kertomuksensa muulle maailmalle. Von Otterin kautta upseerin kokemukset päätyivät Gösta Engzellille.
53 Osmo Hyytiä, Helmi Suomen maakuntien joukossa, s168: "Kirjeessään 14.4.1942 kenttäpiispa Björklundille, Mannerheim kirjoitti: "Jos nämä alueet [Itä-Karjala] vastoin odotuksia eivät sodan päätyttyä tulisikaan maahamme liitetyiksi, saisivat luterilaiseen uskoon miehityksen aikana tunnustautuneet varmasti maksaa sen hengellään."
54 Stig Jägerskiöld, Mannerheim. Kirjeitä Seitsemän vuosikymmen ajalta, s295-296: "Eva Sparre, IX.39. Puola parka, on vaikeata uskoa mahdolliseksi, että tuo ritarillinen ja urhoollinen kansakunta on jälleen kerran jaettu, ja keiden kesken - Stalinin Venäjän ja Hitlerin Kolmannen valtakunnan! Se merkitsee tuhoutumista kahden pirullisen kiduttajan käsissä, sillä mitään inhimillistä on turhaa etsiä kummastakaan näistä tyranneista. Ja kuka on vuorossa seuraavana, kun näiden herrojen ruokahalu on ehtinyt kasvaa? "Nya Argus" -lehdessä on ollut lyhyt ja harvinaisen hyvin kirjoitettu artikkeli, jonka temperamentikas Eirik Hornborg on julkaissut."
55 Wolf Halsti, Aika vaatii veronsa. Muistelmat II, 1939-1948, s239: "Kaikkein havainnollisimman ja myös masentavimman kuvan asioista sain Heinrich Himmlerin käydessä seurueineen alkuvuodesta 1942 Pohjois-Suomessa tervehtimässä Kiestingissä toimivaa SS-divisioonaa. ... En itse ollut mukana tärkeimmässä pienen piirin palaverissa, mutta Jalmari-herra [kenraali Hjalmar Siilasvuo] sanoi jälkeenpäin: "Yhteistyöstä ei idässä tule mitään, aikovat käyttää slaaveja jonkinlaisena alemman kastin orjina. Ei heillä olekaan mitään varsinaista idänpolitiikkaa. On vain mieletön rotuoppi ja herrakompleksi." Seurueen kanssa keskustellessani olin jo itse päätynyt samaan tulokseen. Ylimielisyys oli niin täydellinen, että se oli tehnyt lopun sekä suhteellisuuden tajusta että arvostelukyvystä."
56 Max Jakobson, Väkivallan vuodet, s332...334: "Veljeni Leo Jakobson (s 1919), joka talvisodan [po jatkosodan, SJ] alussa oli toiminut kenttätykistön tulenjohtajana Uhtuan suunnalla, sai keväällä 1942 komennuksen päämajan tiedustelujaostolle. Siellä tarvittiin Saksan kielen taitoisia upseereita. Kun hän maaliskuun 25. päivänä ilmoittautui uudelle esimiehelleen, majuri af Ursinille, tämä alkoi kuulustella uutta tulokasta, selvittääkseen, minkä verran tämä oli selvillä sotatilanteesta. Ilmeni, että rintamaupseerilla Uhtuan suunnalla ei ollut juuri mahdollisuuksia saada tietoa maailman tapahtumista. Lopulta af Ursin kysyi: "Kai luutnantti kuitenkin sen ymmärtää, että Saksa on tämän sodan hävinnyt?"
57 YLE:n uutiset 7.1.2011: Hitleriä matkinut suomalaiskoira raivostutti natsit. Suomalaisen liikemiehen sekarotuinen koira raivostutti natsit juuri ennen Saksan hyökkäystä Neuvostoliittoon. Historiantutkija Klaus Hillenbrand hämmästelee, että natsihallinnolla oli kesken toisen maailmansodan aikaa uhrattavaksi Hitleriä matkineen koiran vuoksi. Tiedot kummallisesta episodista perustuvat Saksan ulkoministeriön asiakirjoihin. Linkki uutiseen
58 Hannu Rautkallio, Ne 8 ja Suomen omatunto, s86: "Työvelvollisuuslain 1§:n mukaan "jokainen Suomen kansalainen, joka on täyttänyt kahdeksantoista, vaan ei 60 vuotta, on velvollinen... tekemään maanpuolustuksen etua välillisesti tai välittömästi tarkoittamaa työtä. Sama olkoon lakina Suomessa pysyvästi asuvaan ulkomaalaiseen nähden, jollei vastavuoroisesti ole toisin sovittu".
Myöhemmin ikärajoja laajennettiin koskemaan 15-64 vuotiaita. Tapahtui myös ylilyöntejä: Henna Salminen, Laissa säädetyn rangaistuksen uhalla kutsutaan täten - naisten työvelvollisuus, s48: "..opettajaäiti oli saanut kahden viikon työmääräyksen. Hänellä oli kahdeksan lasta, joista nuorin oli vasta kolmen kuukauden ikäinen ja vanhin yhdentoista... ministeriö huomautti kohtuullisuudesta..."
59 Karli Salovaara, Säännöstellen selvittiin, s37: "Työvelvolliset kutsuttiin työhön yleisellä kuulutuksella tai henkilökohtaisesti. Työhön kutsutuille oli 7 päivän väliajoin suoritettava palkka, joka vastasi paikkakunnalla samanlaisesta työstä yleensä suoritettavaa palkkaa. Kodin ja työpaikan väliset matkakustannukset oli myös suoritettava."
60 Taimi Torvinen, Pakolaiset Suomessa Hitlerin valtakaudella, s166: "Työvoimaa toimitettiin kaikkiaan 68.592 henkilöä. Näiden työvelvollisten joukossa oli n 40 juutalaispakolaista."
61 Hannu Rautkallio, Holokaustilta pelastetut, s338: "Kyse oli Linnoituspataljoonan (Lin.3.) työmaista, jotka sijaitsivat Sallan pitäjän Kuusivaarassa ja Alakurtissa. Sinne olikin tuotu Hauholta ja Lammilta 33 juutalaispakolaista jo 23.3.1942; he saivat 11.5.1942 muualta täydennystä, niin että yhteensä 44 työkuntoista juutalaismiestä siirrettiin 22.6.1942 Sallassa valtiolliselle poliisille edelleen toimitettaviksi Kemijärven-Sallan rautatierakennustyömaalle... Heidät siirrettiin saksalaisten vaatimuksesta sisämaahan, Kemijärvelle."
62 Hannu Rautkallio, Ne 8 ja Suomen omatunto, s99: "Kotijoukkojen esikunta päätyi tähän ratkaisuun [siirtää juutalaispakolaiset 22.7.1942 Suursaareen] sen jälkeen kun Lapin armeijan esikunta oli useita kertoja kehottanut sijoittamaan juutalaiset vielä Kemijärveäkin kauemmaksi saksalaisista joukoista."
63 Jukka Lindstedt, Juutalaisten sotavankien luovutukset (Historiallinen Aikakausikirja 2/2004), s158: "Järjestelyleiri 2:n päällikölle samana päivänä [1.10.1942] lähetetty käsky koski juutalaisten sotavankien sijoittamista samaan parakkiin muilta eristettyinä. Heitä tuli käyttää työssä yhtenäisinä ryhminä, eikä heitä saanut sijoittaa yksityisille maanviljelijöille tai muiden kansallisuuksien kanssa samoille työmaille. Leirin oli varauduttava 4.10.1942 jälkeen vastaanottamaan noin 150 juutalaista sotavankia. Myös määrättiin, että juutalaiset sotavangit eivät nauti mitään erikoisvapauksia tai -etuja."
64 Hannu Rautkallio, Suomen juutalaisten aseveljeys, s162: "Tukholman juutalainen seurakunta oli puolestaan 26.5.1943 päivätyssä kirjeessään hyvinkin täsmällisesti kysynyt ohjeita, kun "herra Abraham Rosenman, No. 1894-Z, juutalainen sotavanki, Sv. järj. L. n:o2, K.R.K. 8 on kääntynyt puoleemme, elintarvikepakettien ym toimittamiseksi noin 40 sotavangille." On kysyttävä, kuinka juutalainen sotavanki on kyennyt toimittamaan kirjeensä sensuroimattomana Tukholmaan? Vastaus on yksinkertainen. Hänen Suomen-juutalaiset ystävänsä olivat toimittaneet sen edelleen perille."
65 Hannu Rautkallio, Ne 8 ja Suomen omatunto, s144: "Kauhasen sodanaikainen, päiväämätön raportti: "Näille ovat Helsingin juutalaiset lähetelleet kaikenlaista hyvää paketeissa, villasukkia, paitoja, käsineitä, sokeria, kahvia, kahvinkorviketta ym ym. Jokainen sotavanki on saanut ainakin yhden paketin. Kerran oli kullekin tullut paketti, joka sisälsi hienon lammasnahkaliivin ... nyttemmin on leireiltä tiedusteltu juutalaisvankien kenkien numeroita, mistä päätellen heille aiotaan lähettää jalkineita."
Samaan aikaan suomalaiset siviilit saivat niin ruokaa kuin tavaroitakin hyvin rajoitetusti. Favorin, Heinonen, Kotirintama 1941-1944, s170: "Kenkien ostajan oli kaupassa annettava sitoumus, että hänellä ei ollut kuin kahdet käyttökengät, ja pieniksi käyneet lastenkengät oli uusia ostettaessa myytävä kenkäkauppaan."
66 Lisa Hovinheimo, Vankileirien paratiisi (TV2 Dokumenttiprojekti). Sodanjälkeisessä TV ohjelmassa leirillä olleet entiset sotavangit Simon Jantovski (Shimon Yantovsky) ja Aron Glesin kutsuivat leiriä "paratiisiksi" haluten korostaa olosuhteitten erovaisuutta muihin leireihin. Sotavankien ruoka-annokset olivat jo alkuaan paremmat, kuin suomalaisilla siviileillä, minkä päälle he saivat Helsingin ja Tukholman seurakuntien lahjoitukset. Tietoja elokuvasta.
67 Veli Ojala, Heimopataljoona 3, s22: "Syksyllä 1942 vapaaehtoiseksi ilmoittautuminen vilkastui. Määrä nousi yllättävän korkeaksi ja käsitti kaikkiaan 16.090 sotavankia, joista heimosotavankeja 1.478."
68 Pekka Kauppala, Paluu vankileirien teille, s153: "Politrukkien suhteen tulos oli yhtä mielenkiintoinen... Viisi varmaa muodostavat sata prosenttia suomalaisten saksalaisille siirtämistä juutalaisista politrukeista... Henkilöt olivat olleet Suomen sotavankeudessa ja heidät oli luovutettu "saksalaiselle kommandolle tiedustelupalvelujen intressissä tai muuta sotilaspoliittista toimintaa varten Neuvostoliiton alueella".... Vaikka muotoilu ei suoraan ilmaise, että henkilöt olisivat olleet mukana myös suunnitellussa tiedustelu- ynnä muussa toiminnassa, tämä lienee hyvin todennäköistä. Vastaava muotoilu upseerien kohdalla ei jätä epäilyksille sijaa."
Suomalaisten Abwehrin käyttöön lähettämät juutalaiset politrukit säilyivät sodasta hengissä huolimatta siitä, että itärintaman SS-joukoille oli annettu "hiljainen käsky", jonka mukaan sekä juutalaiset että politrukit oli surmattava. Saksan tiedustelupalvelu Abwehr on toiminut täysin eri periaatteilla kuin SS ja sen johtaja, amiraali Canaris hirtettiinkin SS:n toimesta aivan sodan lopulla Hitlerin vastaisista toimista syytettynä. Kauppala ei tutkimuksessaan löytänyt minkäänlaisia viitteitä Saksaan lähetettyjen sotavankien surmaamisesta sen paremmin saksalaisten kuin sodan jälkeen neuvostoliittolaistenkaan toimesta.
69 Jukka Lindstedt, Juutalaisten sotavankien luovutukset (Historiallinen Aikakausikirja 2/2004), s155: "Jos säännöllinen luovutustahti olisi jatkunut, seuraava luovutus olisi ollut vuorossa loka- tai marraskuussa 1942..."
70 Hannu Rautkallio, Suomen juutalaisten aseveljeys, s96: "...yhteysupseeri P.G.Schütt mainitsi ensimmäisessä toimintakertomuksessaan (ajalta 22.10.-28.10.1942) näistä tapauksista: "27.10.42 kertoi minulle Ic kirjuri, joka Venäjän kielentaitoisena oli kesäkuuhun 1942 asti ollut kansallissosialistisena puolueupseerina Ukrainassa, että valloitetuilla alueilla kaikki juutalaiset ammutaan tai teloitetaan. Sturmann Laumann mainitsi, että marraskuuhun 1941 mennessä oli esim. Kiew'issä ammuttu noin 80.000 juutalaista. Ampumiset suorittivat kaupunkien ja kylien asukkaat saksalaisten vain valvoessa toimintaa. Kysyessäni pitikö L. tätä menetelmää oikeana kertoi hän, että heille oli selitetty.... Ukrainalaiset ovat pitäneet näitä ampumisia suurina riemujuhlina."
71 Juha Kujansuu, Kenraalikoppi ja sikalaryssät, s65: "Suurimmat siirrot ajoittuvat vuoteen 1942, minkä jälkeen saksalaisille luovutettiin vain yksittäisiä tai pieniä määriä upseerisotavankeja."
72 Jukka Lindstedt, Juutalaisten sotavankien luovutukset (Historiallinen Aikakausikirja 2/2004), s155: "Kujansuu on kiinnittänyt huomiota upseerisotavankien luovutusten loppumiseen vuonna 1942. Hän arvelee, että vuoden 1942 loppuun mennessä oli saksalaisille ehditty luovuttaa kaikki heitä kiinnostaneet neuvostoupseerit. On mahdollista, että tällä on ollut vaikutusta, mutta ainoa selitys tämä ei voi olla. Esimerkiksi poliittisten sotavankien leiri 3:n vahvuus ei syksyllä 1942 ja myöhemmin juuri pienene. Joukossa luulisi olleen sellaisia sotavankeja, jotka olivat saksalaisten kannalta yhtä kiinnostavia kuin aikaisemminkin luovutetut."
73 Juha Kujansuu, Kenraalikoppi ja sikalaryssät, s66: "Saksalaiset ehdottivat vielä vuonna 1944 sotavankien vaihtoa ja ilmoittivat olevansa kiinnostuneita ukrainalaisista vangeista, jotka voitaisiin vaihtaa suomensukuisiin vankeihin. Sotavankikomentajan esikunnan vastauksen mukaan sotavankeja ei voida antaa oman työvoimantarpeen vuoksi."
Seppo Jyrkinen - palaute ät jyrkinen.fi