Terijoki

Pitäjä oli piskuinen, sotien alla vain hieman yli 120km² laajuinen. Pysyviä asukkaita 8.000 henkeä, joista kymmenesosa venäläisiä emigrantteja tai muita ulkomaalaisia. Vaan kesäaikana se puhkesi kukkaansa kymmenien tuhansien kesävieraitten kansoittaessa kullankeltaiset hiekkarannat. Suuriruhtinaskunnan aikaan 1900 luvun alussa kesäasukkaiden määrä saattoi nousta 80.000 tietämiin.

"Suomen Riviera", lomanviettäjien paratiisi, sijaitsi Karjalankannaksen kaakkoisnurkassa. Terijoki myötäili vajaan 25km mittaisena kapeana kaistaleena Suomenlahden rantaa. Sen itäpää työntyi sormen lailla vain muutaman kilometrin levyisenä ja kymmenen pituisena Neuvostoliiton alueen ja meren väliin. Sitä kapeaa uloketta reunustanut Rajajoki oli myös valtioiden, ja kahden eri maailman, välinen raja. Hyvällä säällä saattoi nähdä meren takana etelässä Kronstadtin linnoituksen kirkontornien kupoleita ja öisin idässä kajasti Pietarin ja sittemmin Leningradin miljoonakaupungin valomeri.

Viipurin tavoin Terijoki oli hyvin kansainvälinen paikkakunta. Siellä puhuttiin suomen lisäksi venäjää, saksaa, ranskaa, englantia, viroa, ruotsia, turkkia... Joku on laskenut, että siellä puhuttiin 28 eri kieltä. Vieraat ihmiset ja heidän vieraat tapansa ja uskontonsa soljuivat luontevasti toistensa lomassa ilman ongelmia.

Luonto helli kesänviettäjiä

Kullankeltaista hiekkaa, dyynejä, paljaita jalkoja polttavaa kuumaa moreenia... Enimmillään pari sataa metriä leveä, kapeimmillaankin 50 metrinen rantahiekkavyöhyke kulki läpi koko Terijoen jatkuen vielä kauas länteen. Se oli kaikille avointa yhteistä rantaa, jolle kukaan ei saanut huviloitaan rakentaa. Elämän arkipäivä näkyi rannalla kalastajien veneinä, merirysinä ja suurina verkkoina.

Silmänkantamattomiin. 70km. – Kuva: Tauno Nuorvirta 1941, SA-KUVA.

Terijoella lomanviettäjiä houkutti moni asia, joista luonto oli ylivoimaisin. Hiekkaranta oli kokonsa ja puhtautensa puolesta vertailukelpoinen Ranskan Rivieraan. Tarjolla oli myös Suomenlahden itäosien vähäsuolainen merivesi, joka lämpeni 25 asteeseen ja meressä saattoi kahlata useiden kymmenien metrien päähän rannasta pään pysyessä pinnalla.

Sääolosuhteet olivat myös paremmat kuin suoalueelle rakennetussa Pietarissa tai Viipurissa. Terijoella vallitsi lämmin ja lauhkea ilmasto. Meri viilensi idästä tulevan kuumaa mannerilmastoa, sateet ja myrskyt olivat harvinaisia. Suomenlahti saattoi olla täysin tyyni päivät päästään.

Kävelytie Terijoen rannalla; täällä käyskentelivät venäläisen yläluokan naiset vuosisadan alun pitkissä hameissaan – Kuva: M. L. Carstens, kustantaja 1907–1909, Museovirasto

Oli siellä toki muunkinlaista maisemaa kuin rantaa.

Jyrkkä rantapenger jakoi Terijoen alavaan rannikkoon ja ylämaahan. Harjun korkeus oli 15m, paikoin jopa 30m merenpinnan yläpuolella. Korkeimmalle kohosi kuitenkin Puhtulanmäki, joka kohotti lakensa 90m Suomenlahden yläpuolelle. Koko pitäjän mittaisen hiekkaharjun ja meren väliin oli rakennettu rantaviivaa pehmeästi myötäilevä Pietarin-Viipurin maantie. Rautatie sen sijaan ei kierrellyt eikä kaarrellut, vaan kulki liki viivasuotaan pitäjän päästä päähän. Höyryveturi oli oman aikansa modernia teknologiaa ja avain Terijoen menestykselle.

Suomenlahden puoleinen alue oli kaistale entistä merenpohjaa, ja äveriäät huvilanomistajat tuottivat rautatiekuljetuksina Ukrainasta humuspitoista mustaa multaa puutarhojensa rakentamista varten. Heille raha oli vain väline. Terijoen pohjoispuoli oli suota ja havumetsää ja paikoin saattoi löytää myös lehtometsää.

Lauhkea ilmasto suosi puutarhanhoitoa ja 1936 Terijoella kasvoi yli 20.000 omenapuuta ja 80.000 marjapensasta. Yhtä vakituista asukasta kohden oli 3 omenapuuta ja 10 marjapensasta. Kesävieraita varten. Kotipuutarhojen sato oli suurimmillaan 1930-luvun lopulla, jolloin kasvusto menestyi kaikkialla Suomessa.

Meressä viihtyi suolattoman veden muikku ja vuoden 1934 kesällä onnekas nuottamiesten joukko sai pyydettyä 2,8m pitkän ja 177kg painaneen sammen. Moista hirviötä piti ampua kiväärillä päähän, ennen kuin sen saattoi vetää maalle.

Hirmumyrskyn tuhoja rantamaisemissa – Kuva: Museovirasto

Syksyllä 1924 luonto kuitenkin näytti raivonsa. Hirmumyrsky nostatti merenpintaa kaksi metriä ja tuulen työntämänä vesi vyöryi maalle hirvittävällä voimalla. Se rikkoi aallonmurtajia, laitureita ja monikerroksisia rakennuksiakin. Rantaviivan läheisyydessä olleita kävelyteitä tuhoutui. Raivoisa tuuli katkoi mäntyjä ja kaatoi niitä kyljelleen nostattaen juuret pystyyn. Lopulta maalta perääntyessään meri vei mukanaan suuren määrän hiekkaa ja vuosikymmeniä aikaisemmin Etelä-Venäjältä tuotua puutarhojen multaa.

Talvisaikaan Suomenlahden jäällä oli hyvä luistella ennen lumien tuloa. Meren hiljainen voima näkyi myös talvisin, kun ahtojäät puskivat rantaan kymmenmetrisiä jääröykkiöitä, jotka kevään tullessa sulivat pois.

Lumen peittämiä ahtojäitä Kuokkalassa – Kuva: Museovirasto

Lapset opintielle

Alakansakoulun ja yläkansakoulun jälkeen lahjakkaimpien lasten opintie jatkui Terijoen yhteiskoulussa, jota varten rakennettiin komea koulurakennus. – Kuva: Museovirasto.

Paikkakunnan ensimmäinen kansakoulu aloitti toimintansa 1800-luvun lopulla ja itsenäisyyden alkuun mennessä toiminnassa oli kymmenen kansakoulua. Lisäksi Terijoella toimi kansalaisopisto, 8-luokkainen oppikoulu, ja 7-luokkainen venäläinen reaalikoulu. Kauppakoulukin aloitti, mutta sen toiminta päättyi jo neljän lukuvuoden jälkeen.

Kirjallisuuden ja runouden puolella tunnettu Mikko Uotinen oli aktiivi koululaitoksen puolestapuhuja. Hän vaikutti kansakoulujen perustamisiin eri Terijoen kyliin. Vuonna 1907 perustetun Terijoen Suomalaisen yhteiskoulun perustamiseen tarvittavista varoista osan lahjoittivat Uotinen ja hänen äitinsä. Nykyisin Kannaksen koulu toimii Lahdessa.

Lukuharrastus virisi kansakoulujen vanavedessä ja sinne perustettiin neljä kirjastoa, kaksi kirjakauppaa sekä Terijoki-niminen lehti, sittemmin Kannaksen lehti.

Kansakouluja käytettiin muuhunkin kuin aakkosten tavaamiseen. Niistä kehittyi kurssikeskuksia, joissa valistettiin koululaisia ja muitakin terijokilaisia monenlaisissa käytännön elämän asioissa. Niissä tarjottiin oppia ruuanlaitossa, säilönnässä, kotitaloudessa, lastenhoidossa, puutarhaviljelyssä, karjanhoidossa... Jos oman pitäjän väestä ei löytynyt asiaa tuntevaa opettajaa, hänet palkattiin kauempaakin.

Isänmaalliset laulujuhlat

Mikko Uotinen herätteli suuriruhtinaskunnan aikaan myös kansallistunnetta, mikä sittemmin johti vankeustuomioonkin. Itärajalla vastustettiin venäläistyttämistä ja pelättiin Kannaksen itäosien liittämistä Venäjään.

Hän järjesti viitenä kesänä suomalaista musiikkia esittävät laulujuhlat saaden niiden toteutukseen mukaan sekä maamiesseuran että työväenyhdistyksen ja monta muuta paikallista järjestöä. Laulujuhlissa esitettiin nimenomaan suomalaisten säveltäjien musiikkia.

Terijoen laulu- ja soittojuhlat; Mikko Uotinen vasemmalla – Kuva: Museovirasto

Vuoden 1910 laulujuhlille saapui 20 suomalaista kuoroa aina Viipuria, Inkeriä ja Pietaria myöten. Joukossa oli tunnettuja nimiä kuten Oskar Merikanto, Aino Ackté ja Eino Rautavaara. Isänmaallisilla laulujuhlilla esitettiin mm Arvid Genetzin "Herää Suomi" ja juhlille osallistuvien piti opetella ennakkoon 18 laulua.

Kansallisromanttisessa hengessä esiintyneitä runonlaulajia – Kuva: Museovirasto

Keskikylällä 1910-luvun alussa perustetulla sekakuorolla oli merkittävä osuus Terijoen laulujuhlien toteutuksessa. Suuriruhtinaskunnan aikaisesta arvostuksesta kertoo sittemmin presidentiksi valitun senaattori P.E. Svinhufvudin ja sosialidemokraatti Väinö Voionmaan läsnäolo juhlilla. Itsenäisyyden aikana presidentti Kallio saapui laulujuhlien annista nauttimaan.

Moni-ilmeinen uskonelämä

Kreikkalaiskatolinen (nyk. ortodoksinen) kirkko sai runsaasti kiitosta ulkoasustaan. – Kuva: Matti Poutvaara, 1930–1939, Museovirasto

Terijoen luterilainen kirkko edusti perinteistä tyylisuuntaa. – Kuva: Josef Stenbäck, 1910–1929, Museovirasto

Kesien suuresta ja moni-ilmeisestä väenpaljoudesta johtuen Terijoella toimi useita uskontokuntia. Pietarilaisen yläluokan aikaan sinne rakennettiin useita kreikkalaiskatolisia kirkkoja, joskus jopa rikkaan huvilanomistajan omalle tontille. Pitäjässä asui liki kolmekymmentä eri kansallisuutta, jotka olivat uskonnoltaan (ainakin) katolilaisia, luterilaisia, kreikkalaiskatolisia, islaminuskoisia ja juutalaisia. Uskontokunnat toimivat sulassa sovussa toistensa kanssa.

Luterilainen tiilikirkko valmistui vuosisadan alussa. Kreikkalaiskatolinen (nyk. ortodoksi) kirkko valmistui hieman ennen itsenäistymistä ja se tuli osaksi Terijokea kun Kuokkala liitettiin Terijokeen. Kirkkoa on pidetty Suomen kauneimpana kreikkalaiskatolisena kirkkona. Roomalaiskatolinen Pyhän Sydämen seurakunta toimi entisessä huvilassa ja islaminuskoisilla oli paikkakunnalla moskeija.

Venäläisen yläluokan huvilayhdyskunta

Terijoen vanha puurakenteinen rautatieasema – Kuva: M. L. Carstens, kustantaja 1907–1909, Museovirasto

Terijoen ensimmäinen kukoistuskausi oli saanut alkunsa Pietarin-Viipurin välisen rautatien valmistumisesta 1870. Alue alkoi imeä puoleensa Pietarin rikasta ylimystöä.

Upeat hiekkarannat olivat lähellä Pietarin metropolia loistavien liikenneyhteyksien päässä. Liikenne on ollut todella vilkasta; enimmillään Terijoelta lähti päivittäin 80 junaa Pietariin ja saman verran Viipuriin. Reilun kahdenkymmenen kilometrin matkalla oli peräti 6 rautatieasemaa tai pysäkkiä. Rautatiet kuljettivat enimmillään 370.000 matkustajaa vuodessa, joista valtaosa kesäaikaan. Niinpä asemilla odotteli 500 vossikkaa, hevosvetoista "taksia", joista osalla virallinen lupakin. Kyytipalveluiden lisäksi ne tuottivat hyvää lannoitetta ruusupensaille.

Kesäasukkaiden määrän kasvaessa kehittyivät myös palvelut. Terijoki veti puoleensa rakentajia, puutarhureita ja kaiken alan käsityöläisiä. Terijoen vesihoitolaitos aloitti toimintansa 1892 ja sen puistoalueelle rakennettiin kasino, tenniskenttä ja esiintymislava. Alueelle valmistui myös ratsastusmaneesi. Vuoden 1910 tietämissä kesäasukkaita oli 60.000, kun samaan aikaan Helsingissä oli "vain" 100.000 asukasta. Enimmillään vieraiden määrä on noussut 100.000 ihmisen tietämiin pääosan tullessa yli 2 miljoonan asukkaan Pietarista.

Terijoelle muodostuikin nopeaan tahtiin varsin omaleimainen ja osin itsellinen "pitsihuviloiden" yhdyskunta. Huvilat olivat kesänviettopaikkoja, mutta myös syntymäpäivien ja kihlajaistenkin juhlapaikkoja. Alueen arteesisten lähteiden vettä suosittelivat pietarilaiset lääkäritkin.

"Taatsoille" oli tyypillistä hyvin voimakas koristelu; "pitsikoristeet" olivat yleisiä kuten myös avokuistit ja lasiverannat. Värillisiä ikkunalaseja tuotiin aina Saksaa ja Ranskaa myöten. Venäläinen ylimystö halusi huviloihinsa torneja ja ulokkeita, joita usein rakennettiin jälkikäteen äveriään omistajan niin halutessa.

Varakkaimmat huvilanomistajat teettivät pihoistaan ylellisiä puistoja. Etelä-Venäjältä tuotiin mustaa multaa ja pihoille istutettiin eksoottisiakin puulajeja. Rakennettiin suihkulähteitä sekä keinolammikoita ruutanoineen. Tennis oli ylhäisön suosiossa ja heitä varten rakennettiin liki sata tenniskenttää. Ja saattoipa tontilla olla oma sipulikupolinen kirkkokin!

Kuusikerroksisen huvilan ylimmältä tasanteelta avautuivat maisemat kauniiseen puistomaailmaan ja Suomenlahdelle. Tunnetuimpiin kuului Kellomäelle rakennettu "Harppulinna", arkkitehti Baranoffin itselleen suunnittelema huvila, jonka ulkoasu oli vähintäänkin erikoinen. Kauniina Baranoffin taideteosta on yleensä pidetty.

Kun raha ei ollut rajoite; kansan suussa erikoisen näköinen rakennus sai nimen "harppulinna" – Kuva: Uuno Peltoniemi, kuvaaja 1937, Museovirasto

Terijoen rannan pohjoispuolella olleella 1-3km levyisellä ja pitäjän mittaisella huvila-alueella oli loistokauden lopussa 6.500 asuinrakennusta. Niitä täydentämään oli rakennettu talousrakennuksia ja huvimajoja. Venäläisten omistamien rakennusten kokonaismäärä Kannaksella nousi päälle kymmenen tuhannen.

Suuret ihmismäärät synnyttivät runsaasti kauppoja ja myöskin palveluita. Aivan Ensimmäisen maailmansodan alla Terijoen ja Kellomäen kylissä oli 380 liikkeenharjoittajaa. Myymälöitä ja palvelupaikkoja oli parisen sataa: hotelleja, ravintoloita, kahviloita, täysihoitoloita, kauppoja. Hevosajureita oli puolen tuhatta ja alueella kulki myös linja-autoja. Anniskeluoikeuksia haki Kivennavan (johon Terijoki tuolloin kuului) kuntakokoukselta 30 henkilöä - pelkästään 1890-luvulla.

Suomalaisille puusepille, puutarhureille, siivoojille, keittäjille ja muille ammatti-ihmisille venäläishuvilat tiesivät helppoa rahaa. Oman maatilan tuotto ei kyennyt kilpailemaan palkkatyön kanssa ja viljelystaito rapautui. Osa myi peltojensa mullankin huvilanomistajille.

Voimakkaasta rakentamisesta kertoo myös rautateiden liikennemäärät. Vuonna 1913 saapuvaa tavaraa oli 31.000 tonnia, mutta lähtevää ainoastaan vajaat 5.000 tonnia.

Itsenäisyyden aika - aallon pohjalta menestykseen

Keskikylän kylänraittia vuosisadan alussa – Kuva: M. L. Carstens, kustantaja 1907–1909, Museovirasto

Suomen itsenäistyessä Terijoella asui vakituisesti puolentoista tuhatta venäläistä, joista osa karkotettiin ja 100-200 surmattiin. Venäläisten virta kääntyi kuitenkin pian päinvastaiseksi ja Suomeen alkoi tulla runsaasti pakolaisia idästä. Suurimmillaan heidän määränsä koko Suomessa oli pitkälti yli 30.000.

Itärajan sulkeuduttua ja huvilaelämän päätyttyä loppuivat työt myös suomalaisilta rakennusmiehiltä ja palvelutyöntekijöiltä. Lapsipuolen asemaan jäänyttä maataloutta oli ryhdyttävä voimaperäisesti kehittämään.

Terijoen huvila-alueen toinen tuleminen, nyt suomalaisten toimesta, pelasti terijokelaisten tulevaisuuden.

Rantaelämää vilkastuttamaan rakennettiin merikylpylän edustalle kelkkamäki – Kuva: Antti Pullinen, 1920–1939, Museovirasto.

Alueliitosten seurauksena Terijoki laajeni alkuaan alle 50 neliökilometrin kokoisesta 122km² laajuiseksi ja asukkaiden määrä kasvoi 8.000:een henkeen. Se oli pinta-alaltaan Suomen pienimpiä maalaiskuntia ja ainoastaan Seiskari oli tiheämmin asuttu.

Terijoen kirkonkylää on kutsuttu kauppalantasoiseksi. Sen pääkatu Viertotie oli kestopäällystetty ja siellä oli jalkakäytävät ja katuvalaistus. Terijoen palveluihin kuuluivat kunnanlääkäri sekä kunnansairaala. Pitäjässä toimi myös Tyrisevän lastenparantola, kolme apteekkia sekä piirilääkäri ja piirieläinlääkäri.

Parisenkymmentä kilometriä Terijoesta etelään sijaitsi jo tsaarinvallan aikana rakennettu Kronstadtin linnoitus Leningradiin johtavan laivaväylän varrella. Siellä järjestettiin liki päivittäin ampumaharjoituksia, joskus yölläkin. Maa vavahteli Suomen puolella ja saattoipa jokunen lasiruutukin särkyä. Suomalaiset tottuivat ammuntaan, joka käsitti varsin usein tasan 11 laukausta. Öiseen aikaan esiintyi mahtavia näytelmiä kymmenkunnankin valonheittäjän pyyhkiessä taivasta ja Suomen puolelle suuntautuneen valonheittäjän valossa saattoi lukea sanomalehteä.

Ensimmäiset Kronstadtin kapinan pakolaiset saapuvat Suomeen 17.3.1921 vaellettuaan parisenkymmentä kilometriä yli jääpeitteisen Suomenlahden. – Kuva: Museovirasto

Kronstadtissa puhkesi kevättalvella 1921 bolsevikkienvastainen kapina, joka kuitenkin kukistettiin veristen taisteluiden jälkeen. Jäätä myöten pakeni Suomeen 6.400 Venäjän laivaston sotilasta. Yllättäen Terijoelle saapunut ihmisjoukko aikaansai pienelle pitäjälle suuren ongelman. Venäläiset joutuivat kuukausien mittaiseen karanteeniin. Lopulta osa palasi takaisin, puolentoista tuhatta jäi pysyvästi Suomeen ja joitain satoja Terijoellekin. Valtaosa jatkoi kuitenkin matkaansa muualle maailmaan.

Rajapitäjänä Terijoki oli myös varuskuntapaikkakunta. Siellä piti majaansa Jääkäripataljoona 1, Erillinen Pioneerikomppania sekä Kannaksen Rajavartioston esikunta. Suojeluskuntatoimintaa on kutsuttu vilkkaaksi.

Armeija tarvitsi monenlaisia osaajia: Polkupyöräpataljoona 1:n räätälivarusmiehet Fremling ja Sandell työvälineensä äärellä – Kuva: Oksa 29.10.1926, Museovirasto

Aivan Talvisodan alussa, 1.12.1939 Neuvostoliitto ilmoitti, että Terijoella oli aloittanut toimintansa O.W. Kuusisen johtaman Suomen Kansanvaltaisen Tasavallan hallitus. Sen sijoituspaikaksi on kerrottu Terijoen upseerikasino, mutta on epävarmaa, kokoontuiko kansantasavallan hallitus koskaan siellä. Tämä hallitus sitten kutsui voittamattoman puna-armeijan vapauttamaan Suomen työväestön kapitalistien ikeestä...

Suomalainen kesäparatiisi

Loistokasta elämää viettäneen Pietarin yläluokka katosi punaisen vallankumouksen kurimukseen. Suomen puolelle heitä jäi joitain tuhansia. Varakkaimmat emigrantit siirtyivät pian länteen; etenkin Ranska ja Pariisi houkuttivat heitä. Ne venäläiset, jotka eivät ehtineet noutaa omaisuuttaan Pietarista, jäivät Suomeen elämään köyhyydessä.

Tuhansista hienostohuviloista tuli pian ongelma, sillä tyhjilleen jääneet talot alkoivat ränsistyä hoidon puutteessa. Suomen valtion ulkomaisen omaisuuden hoitokunta päätti, että kunnat saisivat myydä 5 vuotta tyhjillään olleet huvilat huutokaupalla. Kauneudella oli arvonsa ja parisen tuhatta huvilaa purettiin ja siirrettiin muualle Suomeen. Osa niistä on yhä käytössä.

Suomen ilmavoimien Hansa-Brandenburg koneita erittäin matalassa rantavedessä kesän 1928 lentonäytöksen aikana – Kuva: Museovirasto

Pian suomalaisetkin kesänviettäjät, etenkin taiteilijat, "löysivät" Terijoen. Huvilat olivat siellä todellisessa alennusmyynnissä ja saattoivat maksaa vain yhden kymmenesosan siitä, mitä vastaavankokoinen huvila muualla Suomessa. Ja siihen tuli päälle se kullankeltainen hiekkaranta...

Merikylpylän päärakennus kunnostettiin 1920-luvun puolivälissä ja siitä kehittyi yksi huvielämän keskuksista. Kasinon 400 henkeä vetäneessä juhlasalissa oli joka ilta ohjelmaa. Rantaelämää vilkastuttamaan sinne rakennettiin pieniä, vuokrattavia pukukoppeja. Rannan kioskeista sai myös virvokkeita ja vaikka uimapuvun. Keskikylän Seurahuone puistoineen veti myös illanviettäjiä.

Terijoen merikylpylän kasino – Kuva: Valokuvaamo Priima 1920–1939, Museovirasto

Suomalaisten kesävieraiden määrä nousi 30.000-40.000 tietämiin. Terijoella pitempiä tai lyhyempiä aikoja viettäneiden tunnettujen henkilöiden nimilista on pitkä. Mika Waltari, Ida Aalberg, George de Godzinsky, Olavi Paavolainen, Alvar Aalto, Ilja Repin, Toivo Pekkanen,Tito Colliander, Yrjö Jylhä, Albert Edelfelt, Emmi Jurkka, Eino Jurkka, Ilmari Kianto, Joel Rinne, Saima Harmaja, Erkki Palolampi, Sam Sihvo, Katri Vala, Heimo Haitto, Georg Malmsten, Aino Ackté, Eino Rautavaara, Maikki Järnefelt, Oskar Merikanto, Siiri Angerkoski, Aku Korhonen, Regina Linnanheimo, Joel Rinne, Elsa Turakainen, Eva Cederström, Paavo Nurmi, Lennart Oesch, Harald Öhquist, C.G.E Mannerheim...

Yksipuolinen elinkeinoelämä

Kannaksen osuusliikkeen moderni liikerakennus Viertotien varrella 1933 – Kuva: Museovirasto

Kesämatkailu oli elättänyt Terijoen ennen itsenäisyyttä, mutta itsenäistymistä seurasi syvä aallonpohja työttömyyksineen. Sen jälkeen alkoi rakentua toinen, paljon hillitympi kukoistuskausi - ja jälleen kesämatkailu elätti paikkakunnan.

Alueesta haluttiin tehdä kilpailija vironmatkailulle. Tässä myös onnistuttiin, sillä kesäisin Terijoella oli moninkertainen määrä vierailijoita pysyvään väestöön nähden, joskaan ei niin paljon kuin suuriruhtinaskunnan aikaan. Ero aiempaan oli myös, että suomalaiset kesävieraat kuuluivat keskiluokkaan, kun aikaisemmin Terijoen oli kansoittanut pietarilainen yläluokka palveluskuntineen.

Kalastus oli turismin ohella tärkeä elinkeino. Terijokilaiset pyysivät muikkua, siikaa, kuhaa, ahventa, hailia, kuoretta ja lohta. Tarton rauhansopimus salli kalastuksen muutaman kilomerin etäisyydellä rannasta, mutta parhaat kalavedet olivat Neuvostoliiton puolella, vajaan kymmenen kilometrin päässä. Joskus suomalaiset kalastajat "eksyivätkin" liian kauas ja huonommalla tuurilla palasivat kotimaahansa vasta muutaman viikon mittaisen Leningradin visiitin jälkeen.

Venäjän vallan aikaan maatalous oli jäänyt lapsipuolen asemaan ja sitä alettiin kehittää pian itsenäistymisen jälkeen. Se oli yleinen tavoite koko maassa ja etenkin Kannaksella. Terijoella maatilat olivat kuitenkin pääosin pieniä ja puutarhamaisia. Suurimpia olivat Terijoen Puutarha Oy ja Borishoffien puutarha, molemmat kauppapuutarhoja.

Teollisuutta oli rajallisesti. Alueella toimivat Kuokkalan höyrysaha, Terijoen makkaratehdas ja E.Vanhasen Terijoen makaronitehdas, kotelo- ja paperinjalostustehdas, kutomo sekä sähkölaitos.

Terijoen oluttehdas oli perustettu Carl Heynon toimesta Terijoki Ölbryggeribolagin nimellä jo 1800-luvun lopulla ja sillä oli varsin moni-ilmeinen historia useine nimenmuutoksineen ja omistajanvaihdoksineen. Raittiusväen (Mikko Uotinen) kanssa miteltiin nyrkein ja omistajat joutuivat käräjille. Paloipa puinen panimorakennuskin kerran maan tasalle, minkä ansiosta vakuutusrahoilla kyettiin rakentamaan tilalle entistä ehompi. Oluttehdas valmisti Ensimmäisen maailmansodan alla liki 420.000 litraa juomia, mutta sen toiminta päättyi kieltolain myötä 1919. Kiinteistössä valmistettiin sittemmin tomaatti- ja kurkkujalosteita sekä hedelmäviiniä, kunnes Talvisota lopetti tuotannon.

Rautakaupan kyltti: "Rauta-rakennusaine väri lasi ja taloustarpeiden ja siirtomaatavarain-kauppa" – Kuva: M. L. Carstens, kustantaja 1907–1909

Rahaliikennettä hoitivat Kansallis-Osake-Pankki ja Savo-Karjalan Osake-Pankki. Lisäksi Kannaksen osuusliikkeellä on oma säästökassa. Ennen 1. maailmansotaa Terijoella oli toiminut kesäaikaan satakunta kauppaa. Lisäksi siellä oli kulkukauppiaita; vuonna 1910 hevosella kulkevia laukkuryssiä 11, ja jalan liikkuvia 136.

Poliittisesti jännittynyt 1900-luvun alku

Terrorismia on ollut "läpi maailman sivun"; voittajat ovat vapaustaistelijoita. Kuokkalassa toiminut pommitehdas valmisti räjähteitä – Kuva: Museovirasto

Vuosisadan alku oli levotonta aikaa kaikkialla. Venäjällä oli tsaarinvaltaa vastustavia ryhmittymiä ja Kuokkalassa asui kapinallisjohtaja V.I.Lenin muutaman kuukauden vuonna 1907 Villa Vasan huvilassa. Terroristien pomminvalmistus siirtyi Suomeen. Vallankumouksellisten ryhmien toimintaa helpotti se, että Venäjän poliisi ei voinut toimia Suomen puolella.

Myös Suomessa kasvoi tyytymättömyys Pietarin vallanpitäjiä kohtaan. Vuonna 1911 Venäjän ministerineuvosto oli päättänyt, että Uudenkirkon ja Kivennavan pitäjät liitettäisiin Venäjään. Terijoki oli tuolloin osa Kivennapaa. Kansallista olemassaoloa ja Suomen autonomiaa uhkasi myös seuraavan vuonna julkaistu yhdenvertaisuuslaki, joka antoi Suomessa asuneille venäläisille samat oikeudet kuin suomalaisille. Ensimmäisen maailmasodan alettua Suomessa käynnistyikin jääkäriliike.

Vanhempi historia

Nikolai II – Kuva: Wikimedia Commons

Terijoella on ollut pysyvää asutusta ainakin 1100 luvulta lähtien. Kivennapa, johon Terijoen alue alkuaan kuului, oli itsenäinen seurakunta 1445. Se joutui Venäjän vallan alle 1721 kuuluen sittemmin Vanhaan Suomeen aina Napoleonin sotiin saakka. Ruotsin itäisen maakunnan siirryttyä Venäjän osaksi 1812, Terijoen alue tuli osaksi Suomen suuriruhtinaskuntaa.

Venäjän keisari, Puolanmaan kuningas ja Suomen suuriruhtinas Nikolai II aikoi 1900-luvun alkupuolella liittää Terijoen Pietarin kuvernementtiin, mutta luopui ajatuksesta suomalaisten vastustuksen vuoksi. Ilmeisesti tämän seurauksena Terijoki kuitenkin erotettiin 1911 Kivennevasta itsenäiseksi kunnakseen.