Kalevala kirja netissä

Jakso 33 - Kalevalan oudot loitsut

Pohjolan akan ulos ajama yksinkertainen tyttö oli pelästynyt liiankin kanssa. Ei olisi akan pitänyt tätä Rutjan koskella pelotella, sillä siitä syntyi kauhu yksinkertaiseen sieluun.

Ulos ennätettyään tyttö ryntäsi hameenhelmat liehuen navetalle vieraasta kyselemään.

"Minuakin se Kalevalan noita kovisteli," selitti karjaa hoitava lyhyt ja pyylevä pisamanaama. "Että minne oli poikansa kadonnut. Ai että minä pelästyin sen pistäviä silmiä, niissä elää paha, sanokaa minun sanoneen. Ihan polvillani rukoilin, ettei olisi minua Rutjan virtaan paiskannut." Kädet liittyivät yhteen lyllerön elehtiessä oman esityksensä tahdissa.

"Se oli akka, akka yksin, kun kalevalaista vierasta juoksutti," innostui akan tuvasta paennut piika selittämään karjakolle. "Niin komeaa laulajaa en ole täällä konsaan nähnyt." Ja selkänsä suoristaen vielä ylpeällä äänellä jatkoi: "Minä sentään olen tavannut jokaisen vieraan, joka on jalallaan Pohjolan akan taloon astunut."

Lyhyenläntä karjakko mulkaisi närkästyneenä, mutta kädet heiluen jatkoi juttuaan yhäti tohkeissaan: "En minä sille naiselle mitään halunnut kertoa. Metsään vain sanoin poikansa menneen, polkua myöten joelle päin lähteneen."

Piika vilkaisi sinne, missä tiesi joelle vievän polun luikertelevan ja mieli teki tuvassa käyneen vanhan naisen perään. Vaan ei voinut sanoa, kun ei tohtinut Tuonelan joesta ääneen puhua. Yksi lipsahdus tuvassa oli ollut tarpeeksi.

Kalevalainen nainen oli kyllä häntäkin pelottanut, sillä tämän käytös Pohjolan akan edessä oli kertonut ankarasta ihmisestä ja salaisista voimista. Hän oli kuitenkin katkera Pohjolan akan ainaisesta kurituksesta. Jos hän nyt kalevalaista auttaisi, niin kaipa tämä hänet siitä palkitsisi. Suojelisi kostolta tai hyvässä lykyssä opettaisi loitsun, jolla Pohjolan akkaa voisi vastustaa. Voisi vaikka laulaa tälle koukkunenän suun sisälle aina kun uhkaisi häntä kovalla kämmenellään.

Piika ihan hihitteli itsekseen kuvitellessaan, millaisia loitsuja hän voisikaan Pohjolan akkaa vastaan käyttää. Karjakon ihmettelevästä katseesta piittaamatta hän lähti kalevalaisen naisen perään.

Kylän jäätyä riittävän kauas selän taa alkoi äiti tavoitella silmiinsä sopivaa puuta, viestiä savun seassa lähettääkseen. Koivut olivat paikoin hiirenkorvalla, mutta paljon vaatimattomammin kuin kaukana Kalevalassa. Ei ollut kevät täällä niin pitkälle vielä ehtinyt. Etsi lehvästöistä, etsi kuusikoista, kalliorinteellekin nousi, Vaan ei etsimäänsä löytänyt: ei yhden yhtä Pyhää puuta. Oliko pimeä Pohjala niin paha maa, ettei siellä sellaisia kasvanutkaan?

Aikansa harhailtuaan oli äidin vihdoin luovutettava. Ruipeloita, liki oksattomia puita kasvavan suon reunassa oli kumpareella pieni koivikko. Ison lohkareen halkeamassa heräili kesään nuori koivu. Niin ylhäällä oli, että äiti ei edes sen varteen olisi ylettänyt.

Sen puun äiti otti uhripuukseen. Riisui huivinsa, sukaisi tukkaansa ja tulijauhon kanssa laittoi liekit palamaan. Ripotteli hyväntuoksuisia yrttejä, sinne savun sekaan. Lähetti ääneti sanoja matkaan ja odotti.

Jäivät rukouksensa kuitenkin vaille vastausta. Ei kertonut Tapion tytär, minne Lemminkäinen oli mennyt. Ei vastannut Ukko ylijumalakaan. Oli vastassa vain hiljaisuus ja jostain kauempaa kuului metsänlintujen viserrys.

"Eihän minua," huokasi äiti pettyneenä, "tavallisen koivun alla kukaan kuule." Ja kuin omia sanojaan katuen katsoi anteeksi pyytäen ylös pieneen koivuun. Se oli sentään antanut äidille toivoa.

Metsästä alkoi kuulua nakutusta; punatukka hakkasi koloaan lahopuuhun. Musta lintu puun kyljessä teki pesää perheelleen. Sillä oli usko huomiseen, että kesä kerran saapuisi ja maailma viheriöisi.

Äidillä oli sydämessään Tapion tyttären lupaus johon hän yhä luotti. Oli luvannut auttaa Lemminkäisen löytämisessä, vaikkei tämä ollutkaan yhtä mahtava kuin isänsä tai äitinsä.

Ei kuitenkaan tullut ihmiselle vastauksia, joten oli toimittava toisella tavalla. Käytettävä loitsuja rohkeasti, kuten Tuulikki oli sanonutkin. Tavalla, jonka isoäitinsä oli opettanut, mutta kieltänyt käyttämästä muutoin kuin äärimmäisessä hädässä. Ja nyt oli äidillä hätä.

Iäkäs nainen polvistui ja kohotti kasvonsa kohti taivasta alkaen loitsuta oudoilla sanoilla, kovilla ja ankarilla. Välillä täynnään synkkyyttä, välillä täynnään valoa ja voimaa. Vahvoja sanoja. Ja karva alkoi kasvaa hänen ihostaan, se kasvoi vaatteiden lävitse. Kasvot menivät tummiksi, suu venyi kuonoksi, korvat nousivat teräviksi pään päälle. Käsien sijaan kasvoivat käpälät.

Maasta nousi neljälle jalalle likaisenharmaa, takkuturkkinen susi. Oli äiti taas valmis etsimään poikaansa. Suden hahmossa voisi joutuisasti juosta suot ja metsät. Voisi kysyä vanhoilta puilta ja metsän eläimiltä. Kunhan ei vain pysähtyisi minnekään tovia pitemmäksi aikaa, etteivät muut hänen hajuaan tunnistaisi. Ihmisen hajua hän ei itsestään pois saanut.

Kaapaisi lunta käpälällään hiipuvien kekäleiden päälle mikä nostatti sankan savun sihahdusten kera. Käänteli päätään suuntaa hakien, säpsähti, höristi korviaan ja tunnisti juoksevan ihmisen äänet. Ikenet vetäytyivät vaistomaisesti ylös; susi oli susi vaikka ihminen olikin turkin alla.