Alkuun4850

Kalevala kirja netissä

Jakso 49 - Tiellä Tuonen mies

Päivät päästään oli mies matkannut hevosensa vetämässä reessä ja Päiväläinen oli jo mailleen painumassa. Taivaalle oudonnäköisiä, tummia pilviä näytti keräytyvän. Jossain jo välähti ja salamanisku tarkoitti myrskyä ja äkisti saapuvaa rankkaa sadetta.

Lemminkäisen menoa ei kaukainen rajuilma haitannut. Vihne juoksi kevyesti metsäpolkua pitkin, läpi nuoren koivikon ja edelleen aukealle, jota tuli oli menneenä kesänä hävittänyt. Nyt pursusi mustuneitten rankojen lomasta vehreää, uutta elämää. Vielä jokunen vuosi lisää, ja metsäpalon jälkiä ei ihmissilmä edes huomaisi.

Lintujen äkillinen rääkynä havahdutti miehen ja samassa ilma täyttyi höyhenistä. Oli hevonen yllättänyt polulla teeriparven. "Heii, seisahduppa, Vihne, annas juoksun hetken aikaa olla," Lemminkäinen huudahti pysäyttäen hevosensa hypäten pois reestä. Hikeen juossut ruskeakupeinen ori pärskähti ja olisi kuumissaan varmaan lähtenyt uudestaan liikkeelle ellei Lemminkäinen olisi pitänyt tiukasti kiinni ohjaksista ja sitonut niitä kiinni nuoreen puuhun.

Mitä ihmettä tämä tarkoittaa, pohdiskeli Lemminkäinen mielessään. Eivät teeret ihan parvina hevosen alle jää! Ne kuulevat kavioiden kopseen jo kaukaa.

Olisiko tämä enne? Joku yritti kertoa hänelle jotakin!

Teeret olivat kaikonneet, vain yhden pökertyneen olivat jälkeensä jättäneet. Hirvittävästi höyheniä kieri maassa, joita vino tuulenvire alkoi vieritellä tehden niistä samalla suuria palloja. Suurine kourineen mies keräsi maasta monta kerää höyheniä tunkien ne rekeen, karhuntaljan alle. Olisivatpahan siellä pehmikkeenä ja matka maistuisi entistäkin makoisammin.

Lopuksi tarttui maassa sätkyttelevään onnettomaan lintuun sitoen siltä nokan umpeen ja nakkasi reen pohjalle. "Sattuikin oikein hyvin. On illalla tiedossa teeripaisti!" hän tuumaili.

Lemminkäinen hoputti hevosensa taas matkaan, mutta miltei samantien Vihne höristi korviaan ja löysäsi juoksuaan. Eläin alkoi pälyillä ympärilleen, mikä Lemminkäistä kovasti ihmetytti. Vihne oli sotahevonen ja monessa mukana ollut. Milloin ratsuna, milloin reen edessä. Eikä se juuri koskaan ollut pelännyt. Vaan nyt näytti siltä.

"No mitä sinä nyt..." ehti Lemminkäinen ihmetellä, kun tummuneelta taivaalta räsähti. Häikäisevä leimahdus halkaisi taivaan kannen iskien karhunkeloon vain pienen matkan päässä polusta. Se silposi puun murskaksi puoliväliin asti ja jäljelle jäänyt torso roihahti samantien tuleen. Alkoivat liekit ahnaasti nuolla pystyyn kuollutta kuivaa puuta. Uusi jyrähdys heti perään, hieman kauempana kolmas.

Hevonen nousi säikähtäneenä takajaloilleen ja yritti kääntyä polulta syrjään. "Nooh, otahan, otahan" rauhoitteli mies hevostaan. "Ei se iske kahta kertaa samaan kohtaan, anna mennä vaan!" huusi mies halkaisten jyrinän omalla äänellään. Vahvoin ottein hän yritti pakottaa oriinsa jatkamaan eteenpäin.

Sitten salamoita alkoi tulla solkenaan. Salamat seurasivat toinen toistaan ja äänet kasvoivat hetkessä yksittäisistä räsähdyksistä jatkuvaksi, korvat tukkivaksi jylinäksi. Niitä iski maahan aivan vieri viereen kaivertaen uran kankaan pintaan. Ei se ollut tavallinen myrskyilma kun maa repesi salamoiden alla. Hiekkaa ryöppysi ympäriinsä, jykevätkin männyt hajosivat pirstoiksi kuin risut raskaan saappaan alla.

Salamoiden jäljiltä metsän poikki kulki avoin haava johon ne valuttivat tulensa ja nopeasti se täyttyi liekehtiväksi joeksi. Hehkuvan joen partaalla puut syttyivät humahtaen tuleen ja liekit kasvoivat nopeasti nielaisten korkeat rungot kokonaan. Se oli hirvittävä kuumuus kun tuoreessa puussa sai liekit valtoimenaan roihuamaan. Tulijoki polveili ympäri metsän kiertäen kehän Lemminkäisen ympärille. Savu alkoi tunkea henkeen ja silmiä kirvelsi. Mies oli ansassa!

Vauhkoontunut ori temmelsi holtittomasti silmät päästä ulos pullistuen. Yritti polulta pois ja taas takaisin. Ei tiennyt eläin poloinen, minne olisi kauhuaan pakoon juossut. Ei tahtonut totella miestä, joka epätoivoisesti yritti sitä hallita. Ohjaksista väkevästi repien ja ankarasti huutaen sai Lemminkäinen eläimen alas neljälle jalalleen, mutta eläimen kauhulle hän ei millään mahtanut.

Metsän poikki luikerteleva tulta sylkevä joki sukelsi polun kohdalla maan alle ryöpytäkseen pian toisella puolen taas esille. Salamat olivat jättäneet ehjän kannaksen ja se tarjosi tien pois tästä katkeran savun täyttämästä helvetin kattilasta.

Pimeyden seasta, kannaksen takaa, ilmestyi musta hahmo viikatetta kantaen. Se tuli hiljalleen lähemmäs Lemminkäistä. Tuonen mies, elämän ja kuoleman herra. Asteli rauhallisesti virran sisäpuolelle, pysähtyi polun varteen viikatteensa terää kivellä hiomaan. Kuin olisi halunnut kertoa, että hänellä ei kiirettä olisi, sillä lopputulos olisi vääjäämätön. Niin oli aina ollut.

Kalevalainen vilkuili hätäisesti ympärilleen. Tulen loimotus tavoitti silmiin kaikkialla. Mustan savun keskellä taivaskin hehkui tulessa. Virta kiersi kehää kuplien ja tulisia pisaroita ympärilleen pärskien. Yltyvä kuumuus poltti jo kasvoja katkeran käryn ahdistaessa henkeä.

Pillastuneen hevosen pää heilui rajusti puolelta toiselle kuolaimet veressä. Se yritti murtaa aisansa ja kääntyä ympäri, ei tiennyt minne pauhinaa pakoon menisi. Lemminkäinen ei enää kyennyt eläintä hillitsemään. Vihneen ääni kasvoi tuskan ulvonnaksi; se ei ollut hevosen ääni. Eläin oli pakokauhun vallassa ja valmis vaikka tuliseen puroon syöksymään. Pois oli päästävä!

"Minne matka, vieras," kysyi viikatemies hätkähdyttävän levollisella, rauhallisella äänellä, joka lävisti metelin. Se ääni vangitsi niin miehen kuin hevosenkin, rauhoitti molempien mielen. Oli tuo outo ääni niin levollinen ja kutsuva, että alkoi vetää Lemminkäistä puoleensa. Mies tunsi rauhan tunteen itsessään. Tämä levollisuus oli hänelle kuitenkin varoitus; joku halusi ottaa otteen hänen sisimmästään. Se oli petos!

"Pois se! Hylkää ääni mielestäsi" kiljaisi Lemminkäinen vihaisesti itselleen. "Päätä itse omat ajatuksesi!" hän huusi. Käskevin sanoin mies torjui levollisuuteen tuudittavan äänen mielestään.

Loi sitten katseensa tummaan hahmoon ja itsensä kooten vastasi Tuonen miehelle hymyillen: "Vieras? Etkö sinä mukamas minua tunne." Vaan se hymy oli kovin väkinäinen. Ei hän kuolemaa pelännyt, mutta ei kerta kaikkiaan nähnyt, kuinka tästä ansasta pakoon pääsisi. Tulijoki kiersi metsää, viikate odotti kannaksen kohdalla. Eikä ollut aikaa loitsujen avulla raesadetta paikalle kutsumaan.

"Vastahan minä sinun mailtasi ihmisten ilmoille takaisin tulin. Teit kelvotonta työtä, Tuonen mies. Näetkö tämän," Lemminkäinen ojensi käsivarttaan Tuonen miestä kohti. Käsivarttaan, jonka toinen oli viikatteellaan irti leikannut. Heilutti sitä pilkallisesti huutaen: "Tämä on nyt vahvempi kuin konsaan!" Lemminkäinen oli täynnä taistelunhalua, vaikka tiesikin, että tämä vastustaja ei miekkaa tottelisi. Jos hän edes saisi tilaisuutta miekkaansa käyttää.

Tuonen mies ei liikahtanutkaan. Mustien vaatteiden kätköstä, kuului kasvottoman hahmon yksitoikkoinen, liki välinpitämätön vastaus. "Tuonen mies ei valikoi. Tuonen mies ei katso ihmistä. Tuonen mies vain hoitaa tehtävänsä. Ja sinä, ihmislapsi," ääni jatkoi, "olet nyt minun tehtäväni."

Lemminkäinen yritti tavoittaa toisen katsetta siinä kuitenkaan onnistumatta. Viikatemiehen kaavun alta ei näkynyt kasvoja lainkaan. Näkyi vain pilkahdus silmien editse kietaistusta huivista!

"Vai olen minä sinun tehtäväsi!" Lemminkäisen ääni oli teräksinen hänen havaittuaan mahdollisuutensa. "Tiedätkös sinä, Tuonelan kulkija, minä olen Lemminkäinen Kalevalasta. Olen matkalla pimeään Pohjolaan salajoukon juominkeihin. On vielä matkaa tovin taitettavana, että on sinun syrjään väistyttävä, kun saattavat jo minua siellä odotella!"

Lausui tuohon musta hahmo tunteettomalla äänellään: "Jokainen ihmislapsi on matkalla jonnekin. Eteenpäin pääset kyllä, mutta kannasta myöten on sinun kuljettava. Tule lähemmäs ja ojenna minulle kätesi, niin autan sinut matkallesi. Minne ikinä oletkin menossa."

Lemminkäisen kasvoilla välähti kylmä irvistys. Hän repi palttinaisesta paidastaan hihan johon työnsi pyristelevän teeren höyhenten kanssa. Ja laittoi vielä kärkeen hansikkaansa. Siinä oli eläväinen mytty.

"No Vihne, lähdetäänpäs matkaan kohti Pohjolaa," jutteli Lemminkäinen hevoselleen tyynesti ja ohjasti sen kohti kannasta - ja kohti aivan polun vierellä odottavaa Tuonen miestä.

Lähelle päästyään hän ojensi vääntelehtivän mytyn aivan Tuonen miehen eteen. "Siinä on käteni," sanoi Lemminkäinen. "Johdata minut virtasi ylitse!"

Tuonen mies tarttui ojennettuun hansikkaaseen ja teeri vääntelehti, kuin eläväinen ainakin. Sokea viikatemies luuli ihmisen kohdanneensa ja heilautti kerran viikatettaan - ja katosi samantien tulisen virran keralla.

"Juokse!" karjaisi Lemminkäinen hevoselleen tulivirran kadottua. Vihne syöksähti eteenpäin pillastuneen eläimen raivoisalla vauhdilla, se halusi suinpäin pois kauhistuttavasta paikasta. Eikä yhtään liian aikaisin, sillä tuskin olivat mustuneet puut jääneet selän taa kun metsässä leimahti uudelleen. Taivas värjäytyi punaiseksi kun tulinen virta palasi ja kuumuus hengähti selkää vasten. Ei Tuonen miehen tulinen kita enää heihin yltänyt.

Jostain selän takaa kuului katkera huuto johon vastauksena Lemminkäisen suusta kimposi taivaalle rehevä nauru. Oli Tuonen mies tullut jo toisen kerran petetyksi!

Eikä Vihnettä tarvinnut juoksuun kannustaa.

Seuraavaksi 50:
Yksinäinen aitta