Syksyllä 1942 valtaosa Eurooppaa oli saksalaisen sotilassaappaan alla ja heitä pelkäsivät niin juutalaiset kuin monet muutkin.
Suomessa kasvaneiden oman maan juutalaisten käytös kertoi kuitenkin korostetusti päinvastaisesta. Heidän asenteensa saksalaisia kasvokkain kohdatessaan on ollut suorastaan haastava: "Minä en teitä pelkää!"
Yksittäistapauksia, joissa on sääntö
Salomon Klass – Kiestingissä hyvin taistellut kapteeni Salomon Klass kertoi telttaansa kiitoskäynnille tulleelle, everstin johtamalle saksalaisupseerien seurueelle, että hän osasi hyvin saksaa, koska juutalaisena hänen kotikielensä oli jiddish. Saksalaisten reaktio oli yllättynyt, mutta asiallinen, vaikkakin vierailu päättyikin samantien.[1]
Leo Skurnik puolestaan, kuultuaan saksalaisten ehdottavan hänelle rautaristiä, pyysi esimiestään kenraali Siilasvuota kertomaan saksalaisille, että hän pyyhkii persettään moisella ristillä. Näin Siilasvuo tekikin ja myöhemmin saksalaiset vaativat Skurnikin luovuttamista heille rangaistavaksi, mihin Siilasvuo ei tietenkään suostunut.[2]
Lotta Dina Poljakoff kävi saksalaisten esikunnassa katsomassa rautaristiä ja poistui paikalta sitä vastaanottamatta.[3]
Mikael Livson – Ilmavoimien esikunnassa toiminut Mikael Livson kieltäytyi tervehtimästä saksalaisia upseereita. Saksalaiset valittivat asiasta, mutta Livsonin esimiehet eivät valituksista piitanneet.[4] – Suomen armeija on ollut ainoa armeija maailmassa, jossa juutalainen sai jättää tervehtimättä saksalaisia omien esimiestensä hyväksynnällä.
Liikkeenharjoittaja Livsonilla, Mikael ja Aron Livsonin isällä, oli vaatetusliike Kotkassa, jossa Suomenlahden satamakaupunkina oli myös saksalaisia merimiehiä. Liikkeenharjoittaja Livson ei kuitenkaan halunnut palvella saksalaisia, vaan poisti heidät kaupastaan.[5] – Tänä päivänä Livson saisi syytteen syrjinnästä!
Tykkimies Bolotovsky määrättiin kesällä 1942 Syvärin rintamalla tulkiksi. Saksalaisten ihmeteltyä hänen hyvää saksankielentaitoaan, Bolotovsky vastasi, että "...on strategisesti tärkeätä tietää vihollisen kieli. Minähän olen juutalainen ja Sinä saksalainen."[6]
Nämä tapahtumat, jotka suomalaisten silmissä ovat olleet pieniä ja jopa hupaisia, ovat kansallissosialistien rotuoppien näkökulmasta olleet pöyristyttäviä. Ne ovat myös osoittaneet heille, että Suomen juutalaisten asema yhteiskunnassa oli vahva, eivätkä he tunteneet itseään millään lailla alempiarvoisiksi taikka pelokkaiksi saksalaisten edessä. Tapausten yhteydessä tulee myös selvästi esiin, että muut suomalaissotilaat tukivat heitä saksalaisvastaisessa asennoitumisessa.
Edellä esitetyt hupaisat tapaukset muuttuvat vakaviksi, kun vastaa kysymykseen: "Mitä kansallissosialistit olisivat tehneet, jos olisivat voineet päättää rautaristillä persettään pyyhkivän juutalaisen ja häntä suojelleen esimiehen kohtalosta."
Päinvastaisia kohtaamisia
Leo Kaplun oli JR 14:n joukoissa Petsamossa. Saksankieltä taitavana hänet oli määrätty kenttäpostitoimistoon, jossa hän tapasi saksalaisia päivittäin. Kaplun piti tilannetta epämukavana ja eräs itävaltalainen SS-vuoristodivisioonan sotilas kertoi hänelle kuullensa keskustelun, jossa oli haluttu surmata hänet. Tämän kuultuaan Kaplun anoi siirtoa muualle, joka toteutui kahden päivän päästä.[6b]
Leo Millner oli kuullut Ribbentropin 1944 matkan jälkeen huhun, että Saksa ottaisi vallan myös Suomessa. Tällaisten huhujen kumoamiseksi Karhumäessä järjestettiin erillinen tiedotustilaisuus. Millner kuitenkin suunnitteli siirtyvänsä Ruotsiin ja pyysi siihen esimiehiltään apua.[6c]
Kansallissosialistien suhde Suomeen
Vakaumukselliset kansallissosialistit eivät pitäneet suomalaisia tasa-arvoisina itsensä kanssa. Nürnbergin laeissa oli kielletty avioliitot arjalaisten ja ei-arjalaisten kanssa. Avioliitot ruotsalaisten, norjalaisten ja flaamien kanssa olivat hyväksyttäviä, mutta suomalaisia karsastettiin "rotupuhtauden" nimissä. Arkipäivän kanssakäymisessä rotuongelma ei juurikaan tullut esille, koska Saksan armeijan sotilaita oli kielletty puhumasta politiikkaa suomalaisten kanssa. Lappland-Kurierin propagandassa asiaa pehmennettiin kertomalla, että suomalaisilla oli "germaanisia ominaisuuksia". Sodan loppua kohden avioliittoja alettiin hyväksyä helpommin, mutta siloinkin kitsaasti.
Lapin armeijan komentajaa kenraali Dietliä on usein kutsuttu "Suomen ystäväksi". Hän oli kuitenkin vakaumuksellinen kansallissosialisti ja rodullisista syistä pääsääntöisesti hylkäsi saksalaissotilaiden anomukset avioitua suomalaistyttöjen kanssa. Poikkeuksia tehtiin lähinnä "parempien perheiden" tyttärien suhteen. Saksalaissotilaiden aviovaimoehdokkaita hän kutsui pahimmillaan "rodullisiksi ajopuiksi".
Dietlin suhde suomalaisiin on ollut samankaltainen kuin metsästäjän suhde ajokoiraansa: siitä voi kyllä vilpittömästi pitää, mutta ei se kuitenkaan ihmisen arvoinen ole.
Armeija poliittisen johdon takana
Vaikka julkisuudessa ei asiasta tuolloin tiedettykään, olivat Suomen päättäjät ottaneet varsin tiukan asenteen maan koskemattomuuden suhteen jo ennen jatkosodan alkua. Mannerheimin arvovalta takanaan kenraali Heinrichs oli kesäkuussa 1941 varoittanut saksalaisia "syvän vakavasti jokaisesta yrityksestä muodostaa jonkinlainen Quisling-hallitus, mikä heti katkaisisi kaiken yhteistyön jatkamisen Suomen ja Saksan välillä."[7]
Myös suurlähettiläs Kivimäki oli - diplomaattisen kohteliaasti toki - vaatinut Saksalta Suomen sisäisten asioiden kunnioittamista.[8] Loppuvuodesta 1942 Kivimäki saattoikin ilmoittaa, että "Führer on käskenyt Saksaa olemaan sekaantumatta Suomen sisäisiin asioihin."[9] – Milloin Hitler oli käskynsä antanut, ei ole tiedossa.